Sarjakuva

Tekijähaastattelut ja artikkelit

Neuroottinen mestari häpeää sarjakuviaan - Joakim Pirisen haastattelu

Lasten kultapossusta aikuisten sovinistisiaksi - Viivi ja Wagner -piirtäjä Juba Tuomolan haastattelu

Naturalistista symboliikkaa nykypäivän maailmasta - Max Andersonin haastattelu

Julie Doucet haluaa nähdä itsensä vain piirroksissa

Autistin maailmankuvaa Mars-kirjojen hengessä - Matti Hagelbergin haastattelu

Ihmisen on hyvä olla kaksin - Maria Björklundin haastattelu

Sarjakuva-Kalevalalla on sosiaalinen tilaus - Kristian Huitulan haastattelu

Kutosdivarijoukkue pelaa mestaritason sarjakuvassa - Pauli Kallion haastattelu

Valon ja varjon leikki syntyy päiväkausien uurastuksella - Timo Kähkösen haastattelu

Agaton Muna ja yksinäisen hämmennys - Tapani Rytöhongan haastattelu
Vainotut kuvaa Suomen noitavainoja ja uskomuksia - Janne Myllynen teki Suomen ensimmäisen kansatieteellisen sarjakuvan
Atomipommi räjähtää aina uudelleen japanilaisessa sarjakuvassa - Artikkeli, joka julkaistiin 8 maakuntaledessä Hiroshiman pommin 50-vuotispäivänä

Arvostelut

Tarinoita sarjakuvan vaikeudesta - Joakim Pirisen "Meitä kustaan silmään" -albumin arvostelu

Kirjallisuus

Haastattelut ja artikkelit

Inkalle vieraantuminen on voimavara - Inka Nousiaisen haastattelu
Finn Jor välittää norjalaisille kuvan menestyvästä Suomesta - norjalaiskirjailija kirjoitti kirjan Suomesta

Arvostelut

1990-luvun Venäjä, lyhyt oppimäärä - Artemi Troitskin "Kiinnostavia aikoja" -kirjan arvostelu

 

Elokuva

Pommit tekevät paratiisista vaarallisen - Aleksandr Bashirovin haastattelu

Sukka katoaa EU-byrokratiaan - John Websterin haastattelu

"Hyvä, kun duunia riittää" - Matti Pellonpään haastattelu, maalis 1995

Muut

Klinu kiertää vankiloita nyt vapaana miehenä - entisen vangin, nykyisen lähetystyöntekijän Klinun haastattelu

Pienet suomalaisyhtiöt nakertavat vaivihkaa Karjalan luonnonmetsiä - tutkiva reportaasi Vienan-Karjalan hakkuista 1996

Julkaistu Venäjän ajassa huhtikuussa 2000

Viimeinen idealisti
Juri Shevtshukista tietää jo nyt, että hän on historian suurmies

Juri Shevtshuk on jo pitkään ollut voimahahmo ylitse muiden venäläisessä rokissa. Hänen laulunsa soivat tiuhaan eri puolilla ja hänen mielipiteitään arvostetaan ja siteerataan. Voi lähes sanoa, että Shevtshukilla on nyky-Venäjällä sama asema kuin Vysotskilla oli eläessään. Shevtshukilta on jo parinkymmenen vuoden ajan totuttu kuulemaan totuuksia, joita viralliset tahot eivät lausu julki. Kun hän perusti DDT:n vuonna 1980 Ufassa, uralilaisessa miljoonan asukkaan öljykaupungissa, bändi oli alusta lähtien nimensä mukaisesti myrkkyä vallanpitäjille. DDT tuli tunnetuksi vuonna 1982, kun se voitti Komsomolskaja Pravdan valtakunnallisen bändikisan. Yksi kolmesta voittolaulusta oli sodanvastainen Ne streljai (Älä ammu), jonka sisältö osoittautui liian araksi pian menestyksen jälkeen: DDT:n ensimmäinen virallinen keikka Ufan öljyinstituutissa oli skandaali, ja DDT joutui suoraan esiintymiskieltoon.

Kitara kainaloon ja kiertolaiseksi
DDT jatkoi toimintaansa maan alla, mutta ongelmat syvenivät, kun bändi teki kolmannen levynsä, Periferijan, vuonna 1984. Sitä äänitettiin kolme yötä salaa Bashkirian alueellisen tv:n studiossa. Periferija käsitteli suorasukaisesti Neuvostoliiton syrjäseutujen rappiota, mikä jo sinänsä oli mahdoton yhtälö viranomaisille, koska virallisesti periferiaa ei ollut olemassakaan. Kaksi viikkoa levyn ilmestymisen jälkeen Shevtshuk kutsuttiin KGB:n kuultavaksi ja häntä kiellettiin enää tekemästä lauluja vankilan uhalla. Häneltä vietiin työpaikka ja sosiaalinen asema, ja paikallinen puoluekoneisto aloitti julkisen kampanjan häntä vastaan.
Vaikka Shevtshukin ystävät keräsivät kadulla nimiä Shevtshukin puolesta, hänen elämänsä Ufassa kävi mahdottomaksi. Hän pakkasi tavaransa ja pakeni, ensin Jekaterinburgiin sitten ympäri Neuvostoliittoa, kunnes päätyi Leningradiin, missä silloin oli jo vapaampaa kuin muualla. Leningradissahan toimi muun muassa Neuvostoliiton ainoa rock-klubi Rok-klub, jonka tosin oli ilmeisesti perustanut KGB.

Kellareista stadioneille Pietarissa Shevtshuk kokosi uuden bändin, koitti perestroika ja DDT nousi monen muun tavoin äkkiarvaamatta kellareista stadioneille. 1980-luvun lopulla DDT oli jo Neuvosto-rockin megasarjaa, mutta se oli yhä suosituimpien - muun muassa Kinon ja Akvariumin varjossa. Lopulliseen läpimurtoon johdatti joukko dramaattisia käänteitä. Lyhyen ajan sisällä Neuvostoliitto hajosi ja Shevtshukin nuori vaimo Elmira kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen. Shevtshuk purki surunsa luomistyöhön, ja tuloksena oli Elmiralle omistettu levy Aktrisa Vesna (näyttelijätär kevät).  Suurista tunteista syntyi suurta musiikkia, ja Aktrisa Vesnan kappaleet soivat yhä radiossa päivittäin. Tshto takoe osen (mitä on syksy) soi välillä jopa niin paljon, että Shevtshuk harkitsi vakavasti alan vaihtoa, koska tuntui, ettei keikoilla voi enää soittaa mitään muuta.

Pietarissa Shevtshuk kokosi uuden bändin, koitti perestroika ja DDT nousi monen muun tavoin äkkiarvaamatta kellareista stadioneille. 1980-luvun lopulla DDT oli jo Neuvosto-rockin megasarjaa, mutta se oli yhä suosituimpien - muun muassa Kinon ja Akvariumin varjossa.
Lopulliseen läpimurtoon johdatti joukko dramaattisia käänteitä. Lyhyen ajan sisällä Neuvostoliitto hajosi ja Shevtshukin nuori vaimo Elmira kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen. Shevtshuk purki surunsa luomistyöhön, ja tuloksena oli Elmiralle omistettu levy Aktrisa Vesna (näyttelijätär kevät). Suurista tunteista syntyi suurta musiikkia, ja Aktrisa Vesnan kappaleet soivat yhä radiossa päivittäin. Tshto takoe osen (mitä on syksy) soi välillä jopa niin paljon, että Shevtshuk harkitsi vakavasti alan vaihtoa, koska tuntui, ettei keikoilla voi enää soittaa mitään muuta.
Myös Rodina (Synnyinmaa) muodostui megahitiksi, sillä Neuvostoliitto oli juuri muuttunut Venäjäksi, ja runollinen luotaus Venäjän lähihistoriaan tulkitsi oivallisesti kansan tuntoja.
Tilanne oli muutenkin otollinen DDT:n nousulle. Neuvostoliiton hajottua koko maan levybisneskin oli hajaannuksessa, mutta DDT selvisi kolhuitta, koska se oli siirtänyt toimintansa omalle levy-yhtiölle Teatr DDT:lle jo pari vuotta aikaisemmin. Suuret sanoittajapersoonat olivat myös tuossa vaiheessa vähissä eri syistä. Akvariumin Boris Grebenshikov kokeili tuolloin siipiään Amerikassa, ja kolme suurta sanoittajaa oli poissa: Aleksandr Bashlatshev teki itsemurhan 1988, Kinon Viktor Tsoi kuoli törmättyään rekkaan elokuussa 1990 ja Zooparkin Mike Naumenko katkaisi vuotta myöhemmin niskansa kaaduttuaan humalassa kotiportaissaan.
Aktrisa Vesnan jälkeen DDT julkaisi loistavan live-tuplan Tsherni pes Peterburg (Musta koira Pietari) sekä täydellisyyttä hipovan studiolevyn Eto vse (Tässä kaikki).
Nämä levyt vankistivat DDT:n asemaa Venäjän ykkösenä, mutta Shevtshukia ei kiinnostanut jäädä pelkäksi stadionkonsertteja soittavaksi rokkariksi.

Rauhanpuolustajana luotisateessa
Rauhanaate näkyi vahvana DDT:n tuotannossa 1990-luvullakin. Shevtshuk jatkoi konserteissa perinnettä, jonka hän oli aloittanut jo 1980-luvulla: hänellä oli tapana huudattaa yleisöään kysymällä tältä: "Mitä tapahtuu tulevaisuudessa?" ja vastaamalla itse: "Ei sotaa!" Toivottelut eivät kuitenkaan tehonneet, sillä vuoden 1994 lopussa syttyi Tshetsenian sota.
Shevtshuk oli ensimmäisten joukossa tuomitsemassa sodan julkisesti, mutta hän ei jättänyt vastustustaan pelkän puheen tasolle. Pian sodan syttymisen jälkeen hän otti kitaransa ja lähti taistelujen etulinjaan soittamaan akustisia keikkoja nuorille sotilaille. Omien sanojensa mukaan hän ei itsekään tiennyt, miksi lähti Tshetsheniaan, mutta vertasi matkaansa rauhankonsertteihin, joita John Lennon suunnitteli 1960-luvulla, kun Israel lähti sotimaan arabimaita vastaan. Lennonin ajatus oli purjehtia laivalla Israelin rannikolle ja lopettaa sodat musisoinnilla. Hänen ystävänsä kuitenkin estivät ja sanoivat, että hänet vain ammuttaisiin seulaksi. Toisin kuin Lennon, Shevtshuk toteutti suunnitelmansa - ja selvisi hengissä.
Shevtshuk palasi Tshetseniaan 1996, jolloin koko DDT soitti yleisölle, jossa oli sekä tshetsheenejä että venäläisiä. Tshetshenian jälkeen Shevtshuk kiersi myös muita kriisipesäkkeitä, ja DDT oli monen muun venäläisen rock-bändin kanssa soittamassa Belgradissa, kun Naton pommitukset alkoivat.

Ei enää sotaa
Kun Tshetshenian sota alkoi uudestaan, Shevtshuk totesi, ettei jaksa enää lähteä sammuttamaan maailmanpaloa. Auttamista hän ei ole kuitenkaan unohtanut, sillä joulukuussa hän muun muassa soitti konsertissa, jolla kerättiin rahaa tshetsheenipakolaisille.
Vuosien saatossa Shevtshukin sanoitukset ovat muuttuneet alkuaikojen suoruudesta yhä runollisempaan ilmaisuun, ja suorasukainen yhteiskuntakritiikki on hävinnyt säkeiden alle. Shevtshukia on syytetty, että hän on luopunut aatteistaan, mutta hän itse selittää asian toisin.
"Niin, minä ja monet kollegani emme enää kutsu ketään sotaan ulkoista pahuutta vastaan, sillä olemme jo kauan sitten ymmärtäneet että pahuus asuu meissä itsessämme. Niin kauan kun me emme muutu, ei myöskään muutu ulkoinen paha."

Julkaistu Aamulehdessä toukokuussa 2000

Vain muutaman säkeen tähden
Joukko keskieurooppalaisia Nits-faneja tuli Suomeen katsomaan Nitsiä ja maata, josta bändi laulaa

Maarten Eijkhout katsoo Hämeenkadun vilinää ja huokaa huvittuneena. Hän on tullut vaimonsa Annan kanssa Hollannista Tampereelle ja Helsinkiin katsomaan hollantilaista bändiä, The Nitsiä.
"Onhan tämä tavallaan aika outoa. Asumme Haarlemissa Amsterdamin lähellä vain kymmenen kilometrin päässä Nitsin studiosta, ja kahden viikon päästä Nits soittaa klubissa, joka on vain puolen kilometrin päästä kotoamme. Silti tulemme tänne tuhansien kilometrien päähän."
Moinen fanitouhu ei ole rock-maailmassa aivan vierasta, mutta yleensä bändejä seuraavat teini-ikäiset ihailijat, eivät keski-ikäiset pariskunnat. Maarten ja Anna eivät kuitenkaan ole yksin, sillä Nitsin uuden kiertueen avausta on tullut katsomaan pieni ryhmä faneja Hollannista, Saksasta ja Puolasta.

Suomesta fanien yhteinen kieli
Idea fanitapaamisesta virisi Nitsin kansainvälisellä fanilistalla, missä on jo muutaman vuoden ajan kuhissut kova Suomi-innostus. Syynä tähän ovat bändin itsensä Suomi-sympatiat, jotka huipentuivat kaksi vuotta sitten ilmestyneellä levyllä, joka sai nimekseen suomalaisittain Alankomaat. Tuon levyn jälkeen listalla levisi huomattava määrä Suomi-tietoutta, ja vähän aikaa koko lista yritti jopa sinnikkäästi opetella suomea.
Maarten kertoo, ettei hänellä ollut etukäteen oikeastaan mitään odotuksia Suomesta. Maarten ja Anna ovat Suomessa ensimmäistä kertaa, ja vaikutelmat Suomesta ovat kotoisin Nitsin lauluista.
"Tietysti on hauska nähdä paikkoja, joita on mainittu teksteissä, kuten Torni-hotelli, Esplanadi ja Hietaniemen hautausmaa, Maarten luettelee ja pahoittelee saman tien, ettei Nits ole kertaakaan laulanut Tampereesta."

Sama yleisö vuodesta toiseen
Varsinaiset odotukset liittyvät kuitenkin itse konserttiin. Yo-talo on sinänsä merkittävä paikka Nitsin historiassa, että bändi on soittanut Yo-talolla tätä ennen viisi tai kuusi kertaa, ensimmäisen kerran vuonna 1982, Nitsin ensimmäisellä Suomen-kiertueella. Nitsin rumpali Rob Kloet muistelee tuota keikkaa hyvällä.
"Tulimme silloin Suomeen Turun kautta. Turku ei tuolloin tehnyt vaikutusta, mutta Tampereeseen ihastuimme heti."
Tuolloin syttynyt ihastus oli kaikesta päätellen molemminpuolista, sillä Nitsin Tampereella on monta Nits-fania, jotka ovat käyneet kaikilla Nitsin Tampereen-keikoilla 18 vuoden aikana. Yleisön ikäjakaumasta päätellen veteraanikävijöitä oli paljon tälläkin kertaa, mutta ilmeisesti joukosta puuttui yksi ihailija, josta Suonna Kononen kertoili ulkomaanvieraille kauhutarinoita ennen keikkaa.
"Kun Nits oli viimeksi Tampereella, yleisössä oli humalainen mies, joka häiriköi koko ajan. Kun joku yritti toppuutella häntä, hän vastasi: 'Minä olen ollut kaikilla Nitsin Tampereen-keikoilla. Minä saan tehdä mitä vain.'"

Julkaistu Aamulehden Allakassa toukokuussa 2000

Pink Floydin manageri lähetti suojattinsa hakemaan vauhtia Pohjolan klubeista
Nancy Freeze haluaa soittaa todellista rockia

Lontoolaisen Nancy Freezen laulaja Bryony Shearmur vaikuttaa puhelimessa pirteältä ja hyväntuuliselta, vaikka takana on jo pitkä kiertue ja edellinen yö on mennyt laivalla Tukholmasta Turkuun. Kiertueella yöunet tahtovat jäädä lyhyiksi.
"Itse asiassa nukuimme juuri ensimmäistä kertaa kunnolla Englannista lähdön jälkeen", Bryony nauraa.
Nancy Freeze kiertää Suomea parin viikon ajan ja sitä ennen se on ehtinyt kiertää neljä viikkoa Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa.
On hienoa soittaa oikeille ihmisille, jotka todella kuuntelevat musiikkiamme, vaikka eivät tiedä meistä mitään. Olemme täysin kyllästyneitä brittiklubeihin, koska niissä yleisö on täysin pilalla, etenkin Lontoossa. Ketään ei kiinnosta mikään muu kuin teollisesti tuotetut pop-bändit."

Vaikean kautta menestykseen
Puheistaan päätellen Bryonylla on vankka indie-asenne musiikin tekemiseen. Nancy Freeze ei kuitenkaan enää ole pelkkä pieni tuntematon yrittäjä lukuisien pienten bändien joukossa, sillä se on saanut mahtavan suojelijan, Pink Floydin managerin Steve O’Rourken. Suuri tulevaisuus lienee siis edessä, sillä O’Rourken listoilla ei edes muita uusia bändejä.
"Olemme olleet todella onnekkaita, kun saimme Steven kiinnostumaan meistä. Hän on käynyt keikoillamme parin, kolmen vuoden ajan, kannustanut eteenpäin ja antanut neuvoja."
"Ilmeisesti Steveen vetosi, että musiikkimme tulee suoraan sydämestä. Teemme itse kaikki biisimme ja soitamme itse, eikä taustalla ole isoa tuotantokoneistoa."
Tuolla tasolla on harvinaista, että bändi lähtee hakemaan kuuluisuutta kiertämällä klubeja.
"Nykyään levy-yhtiöt ovat enimmäkseen kiinnostuneita vain pop-bändeistä, joten päätimme tehdä kaiken vaikealla tavalla, kehittyä todella hyväksi live-bändiksi."

Vaikutteita Bukowskilta ja luostarikoulusta
Bryony Shearmurin lisäksi Nancy Freezessä soittavat kitaristi Alex Kennard, jonka kanssa Bryony kirjoittaa bändin kappaleet, basisti Marcus Miller ja rumpali Rupert Mann. Bändin tyylin lähin vertauskohta lienee Cranberries. Bryony nostaa kuitenkin idoleistaan yllättäen esille amerikkalaisen juoppokirjailijan Charles Bukowskin. Nancy Freeze -nimi on lainattu samannimiseltä olutta juovalta mustalta naistanssijalta, joka esiintyy Bukowskin kirjassa.
"En ehdi lukea kauheasti, mutta kun kerran luin yhden Bukowskin kirjan, minun oli pakko lukea kaikki, mitä hän on tehnyt. Bukowski ei koskaan laulanut nuotin nuottia, mutta hän oli täysin rock. Hyvin tietoinen ajasta, jossa eli."
Bukowskin ja lukuisien bändien ohella Bryonyn lauluihin on jättänyt lähtemättömät jälkensä myös aika, jonka hän vietti katolisessa luostarikoulussa, mistä hän muun muassa musiikkipohjaa laulaessaan kuorossa.
"Katolinen koulu oli todella outo kokemus, siellä ei ihmistä pidetty lainkaan yksilönä. Olen saanut paljon inspiraatiota lauluihini halusta sotia sitä ajatusmaailmaa vastaan."

Julkaistu Aamulehden Allakassa syksyllä 1998

Slaavilaista tyttöenergiaa

Jos Spice Girlsin hajoaminen surettaa, voi korviketta etsiä vaikka itärajan takaa. Ainakin Pietarissa voi nimittäin lähes missä tahansa ostaa moskovalaisen tyttöbändin Blestjashien videon. Se on absoluuttista hömppää - tyttöbändi, joka tuskin suuttuu tytöttelystä.

Blestjashie - suomeksi loistavat - on kaikkea, mitä tyttöbändiltä sopii odottaa. Siinä missä länsimainen rock-bisnes on Spice Girlsin ohella tarjoillut maailmalle nuoria vihaisia naisia, Blestjashie tarjoaa aivoja lepuuttavaa viihdettä, jossa ei ole häiritseviä särmiä. Blestjashien kaikki jäsenet ovat kaikki häikäisevän kauniita, ja he keskittyvät lähinnä näyttämään mahdollisimman söpöiltä. Yhteiskuvissa he keinuvat lapsekkaasti ja aukovat suutaan muka laulaen ja päästessään yksin kuvaan he räpyttävät silmiään viattomasti.

Blestjashien takana on Studio Sajuz, yksi Venäjän suurimmista hittitehtaista. Tyttöpoppoo on ilmiselvästi rahalla rakennettu tuote, jonka tarkoitus on tuottaa tekijöilleen rahaa. Tuotteesta myös näkyy, että tekijät osaavat asiansa. Blestjashie tihkuu seksiä ja on samalla lapsenomaisen viaton. Asiaan tietysti vielä kuuluu, että kaikki jäsenestä ovat lavalla bimboja, mutta siviilissä fiksuja nuoria naisia: Olga opiskelee taloustiedettä, Polina lakia ja Irina maantiedettä. Zhanna on valmis toimittaja.

Toki täydellisissäkin naisissa pitää olla jotain vikaa. Tuoteviat tulevat esille Blestjashien konserttipätkissä. Tyttöset esiintyvät keskellä valtavia lavarakennelmia ja monituhatpäisen yleisön edessä. Ongelma on, että vain yksi tytöistä osaa laulaa ja toinen tanssia. Loput kaksi yrittävät epätoivoisesti muistaa koreografian ja vielä pysyä rytmissä. Kun tämä ei onnistu, he tekevät itsensä tarpeellisiksi hymyilemällä ahkerasti.

Herttaista.

Julkaistu Savon Sanomissa joulukuussa 1997

Hollantilaisbändi Nits on valinnut kummallisen nimen. Nits - suomeksi täit - on niin sympaattinen ja valloittava, että sen jäseniä on vaikea yhdistää tukassa mönkiviin inhoihin pikku otuksiin. Lauantaina Helsingin Vanhalla Nits todisti jälleen karismansa olevan tallella. Vaikutus oli tuttu: kesti pari päivää, ennen kuin konsertin herättämä hymy kaikkosi kasvoilta. Nitsin taiteellinen laulelmapop ja yltiöpositiivinen asenne valloittaa aina. Hollantilaisbändi Nits on valinnut kummallisen nimen. Nits - suomeksi täit - on niin sympaattinen ja valloittava, että sen jäseniä on vaikea yhdistää tukassa mönkiviin inhoihin pikku otuksiin. Lauantaina Helsingin Vanhalla Nits todisti jälleen karismansa olevan tallella. Vaikutus oli tuttu: kesti pari päivää, ennen kuin konsertin herättämä hymy kaikkosi kasvoilta. Nitsin taiteellinen laulelmapop ja yltiöpositiivinen asenne valloittaa aina. Nits julkaisi juuri kokoelmalevyn Nest ja kiertää nyt Eurooppaa soittaen suosituimpia kappaleitaan. Rumpali Rob Kloet rauhoittaa, ettei kyseessä ole mikään jäähyväiskiertue, vaan uutta levyä jo suunnitellaan.

"Halusimme vain vähän avata arkistoja. Emme halua kääntyä muistelemaan menneitä, vaan katsomme aina tulevaisuuteen."
Nits ei keiku hittilistojen kärjessä, mutta vetää aina täydet katsomot. Bändillä on vankka Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Suhde on vastavuoroinen: 80-luvun alusta lähtien Nits on aina poikennut Suomessakin, kun se vain on julkaissut levyn. Rumpali Rob Kloet arvioi, että bändi on käynyt Suomessa ainakin kymmenen kertaa.
"Monet pyrkivät USA:han, mutta me päätimme lähteä Suomeen", Rob Kloet nauraa.
Nitsin nokkamies, laulaja-lauluntekijä Henk Hofstede on säästämässä ääntään keikkaa varten, joten Rob Kloet vastaa hänen puolestaan.

Pikkutarkka äänimaailma
Nits on luonut aivan oman tyylinsä, jossa yhdistyvät tavallinen pop, ranskalainen chanson ja lukemattomat muut vaikutteet. Beatles on muistettu mainita Nitsin yhteydessä monta kertaa, mutta monta kertaa sen musiikista kuulee häivähdyksia Talking Headsista.
"Pitää paikkansa. Olemme kaikki kovia Talking Heada -faneja. Talking Heads oli varmasti suurin vaikuttaja, kun teimme ensimmäisiä levyjä 80-luvun alussa. Henk pitää kovasti Bachista, minä taas olen kuuntelen joka viikko Stravinskyn Kevätuhria. Olen myös kerännyt siitä eri levytyksiä ja yrittänyt löytää parasta. Ruotsin Radion Sinfoniaorkesteri Esa-Pekka Salosen kanssa soitti sen Amsterdamissa. Se oli upeaa, mutta valitettavasti en ole löytänyt siitä levytettyä versiota."
Beatlesin ja Talking Headsin lisäksi bändin yhteinen suosikki on Frank Zappa, erityisesti kosketinsoittaja Robert Jan Stips on kova Zappa-fani.
Nits soittaa mielellään paikoissa, joissa ei yleensä kuulla poppia, kuten teattereissa tai konserttisaleissa.
"Esityspaikka vaikuttaa aina yleisöön, esimerkiksi konserttisaleissa voi aistia tietyn arvokkuuden. Yleisön tunteet välittyvät aina myös lavalle. Arvokkaissa paikoissa hienointa on, kun joskus kappaleen lopussa on 15 sekunnin hiljaisuus, ennen kuin yleisö alkaa taputtaa. On hyvä, jos kaikki kuuntelevat hiljaa, koska musiikissamme on paljon pieniä yksityiskohtia ja vivahteita. Toisaalta on hieno soittaa myös klubissa, jossa voi eläytyä tunnelmaan ja paukuttaa rumpuja olan takaa", Rob Kloet tuumii.

Unikuvia todellisuudesta
Nitsin musiikkia on jo pitkään leimannut tietty unenomaisuus. Sanoituksissa on paljon asioita utuisessa kokonaisuudessa.
"Henkillä on hyvin eloisa tapa ajatella. Hän näkee paljon outoja unia, jotka hän kirjoittaa heti muistiin. Kun keikkailemme eri maissa hän tekee koko ajan havaintoja ja kirjaa niitä muistivihkoonsa. Näistä elementeistä hän luo oman maailmansa, jota hän käyttää sanoituksissaan."
"Juuri se on hienoa hänen nykyisissä lauluissaan: hän pystyy yhdistämään sanoituksiin kaiken sen, mitä hän kokee isänä ja taiteilijana ja mitä hän näkee matkoillamme. Lauluja voi myös tulkita monella tavalla: esimerkiksi Da Da Da voi olla venäjää tai viitata dadaismiin. Laulussa ei pidä kertoa liikaa. Kuulijalle pitää jättää tilaa käyttää mielikuvitustaan."
Nitsin tuotannossa pistää silmään mieltymys nelikirjaimisiin sanoihin: bändin nimi Nits, levyt Tent, Work, Omsk, Kilo, Henk, Ting, Nest, Vest.
"Tehdessämme Tentiä pyrimme nasevuuteen vastapainoksi sinfonisuudelle, joka oli trendinä musiikissa 70-luvun lopulla, ja se näkyi myös levyn nimessä. Sana Tent, teltta, on oikeastaan paljon enemmän, kuin pelkkä teltta. Siihen voi liittää ihmiset ovat sisällä ja maailman, joka jää ulkopuolelle."
Vuosi sitten ilmestyneellä Da Da Da -levyllä on kappale Abandoned mine, joka lienee Nitsin oudoin. Kappale kertoo ensin surumielisesti hylätystä kaivoksesta. Alkuosaa seuraa puolentoista minuutin tauko, minkä jälkeen alkaa reipas rallatus, kuinka hyvä paikka Kalifornia on, jos haluaa olla appelsiini. Rob Kloet on yhtä ymmällään, mistä moinen syntyi.
"En tiedä. Harjoittelimme ja levytimme sen, mutta en vieläkään tiedä, mistä se kertoo. Pitäisi kysyä Henkiltä."

Hypnoottinen Pangea valloittaa lavalla

Tavastian lavalla huojuu tutun näköinen naishahmo. Naisella on pitkä musta mekko ja lyhyehköt, tasaisesti leikatut mustat hiukset, ja hän hallitsee lavaa liikehdinnällään. Hypnoottista laulua säestävät bändin säröiset kitaravallit ja tarttuvat kompit. Siis ilmiselvä tapaus: Wilmahan se siinä. Vai onko sittenkään? Mistä lähtien Anna Kuoppamäki on kiekunut kuin Cranberriesin Dolores O'Riordan ja laulanut venäjäksi? Wilman kaltainen ilmestys on vieras itäisiltä mailta, pietarilainen Pangea. Se on yksi Oranssin järjestämän Helsinki-Pietari all night long -tapahtuman esiintyjistä. Keikan jälkeen takahuoneessa en ensin tunnista koko bändiä, vaikka seison siitä metrin päässä, eikä huoneessa ole juuri muita. Muu bändi jäi lavalla niin pahasti laulaja Natasha Bessavarovan varjoon, etteivät kasvot jääneet mieleen. Natasha itse on puolestaan jättänyt hallitsevan mustan hahmonsa lavalle ja istuu ahtaalla penkillä hieman ujon näköisenä päällään vaalea kukkapaita ja päässään silmälasit. Kitaristi Igor Motovilov hoitaa puhumisen.

Tavastian lavalla huojuu tutun näköinen naishahmo. Naisella on pitkä musta mekko ja lyhyehköt, tasaisesti leikatut mustat hiukset, ja hän hallitsee lavaa liikehdinnällään. Hypnoottista laulua säestävät bändin säröiset kitaravallit ja tarttuvat kompit. Siis ilmiselvä tapaus: Wilmahan se siinä. Vai onko sittenkään? Mistä lähtien Anna Kuoppamäki on kiekunut kuin Cranberriesin Dolores O'Riordan ja laulanut venäjäksi? Wilman kaltainen ilmestys on vieras itäisiltä mailta, pietarilainen Pangea. Se on yksi Oranssin järjestämän Helsinki-Pietari all night long -tapahtuman esiintyjistä.
Keikan jälkeen takahuoneessa en ensin tunnista koko bändiä, vaikka seison siitä metrin päässä, eikä huoneessa ole juuri muita. Muu bändi jäi lavalla niin pahasti laulaja Natasha Bessavarovan varjoon, etteivät kasvot jääneet mieleen. Natasha itse on puolestaan jättänyt hallitsevan mustan hahmonsa lavalle ja istuu ahtaalla penkillä hieman ujon näköisenä päällään vaalea kukkapaita ja päässään silmälasit. Kitaristi Igor Motovilov hoitaa puhumisen.
- Ei rokin tekemisellä voi elää Pietarissa. On pakko tehdä jotain muuta työtä elääkseen ja soittaa musiikkia siinä sivussa, Igor selittää rock-bändin arkea.
- Keikkapalkkioita kyllä maksetaan, mutta nekin ovat aika nimellisiä.

Esikuvat muualta
Vaikka Venäjällä rokin tekeminen on vaikeaa, maassa on vireä ja omaperäinen rock-kulttuuri. Monet Neuvostoliiton aikana perustetut bändit tekevät edelleen vahvaa musiikkia, ja uusiakin yrittäjiä riittää. Kun kysyn, onko Pangealla idoleita venäläisen rokin puolella, Natasha Bessavabova katsoo minua hämmästyneenä.
- Russkii rok? hän hämmästelee ja pyörittää sitten hölmistyneenä päätään.
Toiset bändiläiset keksivät sentään muutaman venäläisen: Tequilajazzz ja Moralnii Kodex. Pangean esikuvat ovat selvästi länsimaalaisia. Kun päästään niihin, putoilee nimiä Cure, Cocteau Twins, Radiohead ja Sugar Cubes.

Kasetti pihalle, kun levyyn ei ole varaa
Pangea on juuri saamaisillaan ulos ensimmäinen levynsä. Sen tuottaa pietarilainen Indie-studio.
- Itse asiassa se ei ole varsinainen levy vaan pelkkä kasetti. Olisimme halunneet tehdä cd:n, mutta siihen ei ollut varaa.
Vaikka saisi äänitettyä kasetin, sen kaupaksi saaminen ei välttämättä ole helppoa. Kaikenlainen julkisuus nimittäin maksaa.
- Jos bändi haluaa musiikkiaan esitettävän televisiossa, sen pitää maksaa siitä. Monille bändeille käy niin, että ne saavat levyn ulos ja joutuvat sitten kuluttamaan kaikki rahansa tv-esiintymiseen.
Nykyään toki isotkin levy-yhtiöt alkavat vähitellen kiinnostua nuorista bändeistä. Monien levy-yhtiöiden ongelma kuitenkin on, että niiden pääintressi ei ole musiikki.
- Monet tuottavat levyjä muun liiketoiminnan ohella. Rock on heille vain yksi tapa tehdä rahaa.
Rock on Venäjälläkin enimmäkseen miesten tekemää, ja miesten kompastuskiviin kuuluu asevelvollisuus. Venäjällä armeija ei ole pikkujuttu, sillä se kestää kaksi vuotta. Pangean miehistä basisti Juri Sobolev kertoo käyneensä armeijan. Igor Motovilov ja rumpali Sergei Andrejev kertovat hoitaneensa asian, mutta eivät selitä tarkemmin. Mainitsen toisen pietarilaisen bändin, KS:n laulajasta, joka oli hankkinut armeijaa välttääkseen hullun paperit.
- Se on aika yleinen tapa hoitaa asia, Igor myöntää.

Julkaistu Ilta-Savossa syksyllä 1995

Kapellimestari Petri Tiainen karsastaa kokeilua kokeilun
vuoksi, mutta haluaisi tehostaa musiikin käyttöä teatterissa
Vaihtoehtomuusikko laitostui hetkeksi

-Onhan se kieltämättä aika erikoinen yhdistelmä, että soittaa möykkäbändissä ja sitten soittaa kaupunginteatterissa Chydeniusta, naurahtaa Petri Tiaien. Hänet valittiin harjoituspianistin paikalta vuodeksi tuuraamaan Sami Panulaa kaupunginteatterin kapellimestarina, kun tämä lähti virkavapaalle. Petri on 22-vuotias, ja hän opiskelee työnsä ohessa Kuopion konservatoriossa musiikinohjaajaksi. Tätä ennen hän on jo ehtinyt hankkia mainetta YUP:n ja Keinuvan Lahnan kosketinsoittajana.
-Teatterin kapellimestarin homma on aika paljon käytännön asioiden hoitamista. Aikaa kuluu paljon muun muassa kirjastossa ja monistushuoneessa, kun etsii sopivia nuotteja ja sitten monistaa niitä muille, Petri romuttaa komean tittelin synnyttämän mielikuvat.

Kummallisuus vetoaa lapsiin

Petrin bänditausta on melko kaukana laitosteatterimaailmasta: YUP on noussut äänekkään rokin kärkinimiin monimutkaisella rymistelyllään ja Keinuva Lahnakin on valloittanut oman yleisönsä torvipitoisella lastenlaulumaisella sekatyylittelyllä.
- Bänditaustasta on todella hyötyä kapellimestarina, koska bändissä olen joutunut sovittamaan kappaleita. Siksi minulla on jo valmiiksi jonkinlainen käsitys, miltä kuulostaa, jos basso tekee tätä, kitara tätä ja rummut soivat näin.
Petri soittaa mm. Mies meren takaa -näytelmässä, johon hän joutui myös sovittamaan uusiksi osan kappaleista. Parhaiten hänen oma kädenjälkensä kuuluu kuitenkin lastennäytelmässä Tanssiva aasi, johon hän sävelsi kahdeksan laulua. Petri tosin haluaa jakaa kunnian muiden muusikoiden kanssa, sillä laulut sovitettiin ryhmässä.
Petri selittää, ettei kappaleiden ole tarkoitus olla pääosassa, vaan tavoitteena on vain tunnin mittainen esitys, jossa on toimiva rytmi.
- Tanssivan aasin kappaleita en lähtenyt lainkaan säveltämään sillä mielellä, että tehdäänpä nyt lapsille musiikkia. Päin vastoin tein tavallaan aika lailla omannäköisiäni kappaleita, laitoin mukaan banjoja ja sen sellaista, yritin tehdä musiikista mahdollisimman värikästä, ei mitään helppoja sointukulkuja.
- Itse asiassa nyt kun mietin, en muista lapsuudesta yhtään tällaista amerikkalaistyylistä piirrossarjaa, joita nykyään tulee televisiosta. Sen sijaan jäi mieleen esimerkiksi norjalainen Kristallikivien salaisuus, koska siinä oli outo tunnelma. Yleensäkin pidin jutuista, jotka olivat kummallisia ja hyvin tehtyjä eivätkä tahallisen lapsellisia. Esimerkiksi Heikko-Peikko ärsytti minua suunnattomasti, koska se oli semmoinen luuseri, varsinainen lällyn-lällyn-juttu.
- Ne jutut, jotka erottuivat edukseen silloin, erottuvat varmasti nytkin. Esimerkiksi M.A. Nummisen lastenlevyt ovat nykyään jo klassikoita. Jänikset maailmankartalle -sarja oli tosi kova juttu, sitä diggailtiin ihan linssit huurussa.
Petrin ajatukset toteutuvat melko pitkälle Keinuvan Lahnan musiikissa. Petri säveltää bändin kappaleista vajaan puolet. Vaikka Keinuva Lahna tavoittelee nuorehkoa aikuisyleisöä, sen musiikki voisi hyvinkin vedota lapsiinkin - sanoituksia tosin saattaisi joutua hieman siistimään pienille korville sopiviksi. Petri tuumii, että Lahnalle olisi mukava saada pesti kaupunginteatteriin. Keinuva Lahna -näytelmästä hän innostuu erityisesti.
- Se voisikin olla hyvä. Yhdeksän heeboa seikkailee rannoilla, missä logiikan lait eivät päde.

Taustamusiikki tehokeinoksi

Petri toteaa, että Kuopion kaupunginteatterissa on hyvä tehdä musiikkiteatteria, koska siellä on paljon hyviä laulajia. Ohjelmistossa on koko ajan ollut isoja musiikkinäytelmiä, ja kaikki ovat tekemisissä musiikin kanssa. Kaj Chydenius on opettanut näyttelijöitä laulamaan kolmen vuoden ajan.
Petri toteaa, että musiikin roolia voisi vieläkin vahvistaa teatterissa. Teatterimusiikkia on totuttu tietyn muotin mukaan, yleensä se myötäilee vain taustalla.
- Jos on rankka kohtaus, musiikkikin voisi olla sen mukaista. Esimerkiksi säröinen sähkökitara voisi joissakin tapauksissa antaa aika hyvän säväyksen, jos sitä ei vain vierasta. Itse asiassa minulla on ollut haaveena käyttää joskus teatterissa Metallicaa tai Sepulturaa. Teatterissa voisi soida sitä musiikkia, mitä kuulee kaikkialla - tosin ei nyt mitään konehumppaa. Teatteri Eurooppa 4 on hyvä esimerkki, sillä siinä kapellimestari on tuntee kevyen musiikin koko skaalan ja muusikot ovat soittaneet bändeissä ja studiossa.
- Motelli Skronkle on sellainen ryhmä, joka on yhdistänyt loistavasti teatterin ja musiikin. Siitä ei aina tiedä, kumpaa se onkaan. Skronkle vain esiintyy klubeissa, ja niihin tuollainen sopiikin paremmin, koska niissä voi juoda kaljaa ja tulla ja mennä vapaasti.
- Tietysti kaupunginteatterissa on ikäjakauma sellainen, ettei voida tehdä ihan mitä tahansa. Ei voi vaatia, että iäkäs näyttelijä pukeutuu Jim Morrisoniksi ja lähtee pomppimaan nahkahousuissa. Korniahan sellainen olisi.
Petriä kiinnostaa katuteatteri, jossa esitys viedään yleisön keskelle ja raja yleisön ja näyttelijöiden välillä osittain häviää.
- Suomesta puuttuu kokonaan katuteatteriperinne, Keski-Euroopassa sellaiseen on totuttu. Joskus kyllä tulee mieleen, että mahdollisimman kokeileva teatteri ei toimi, jos se jää vain kokeiluksi. Miksi pitäisi kiusata yleisöä ja esittäjiä viemällä esitys sellaiseen paikkaan, johon se ei lainkaan kuulu. Usein kokeiluissa on vain puutetta ideoista.
Petri tuumii, että teatterissa käydessään hän joskus kaipaisi välillä hillittyäkin ilmaisua.
-Tietysti suuria eleitä tarvitaan, kun sanoman pitää välittyä takariviinkin asti. Joskus vain toivoisi pientä suvantovaihetta, hienostuneisuutta. Kävimme joskus koulun kanssa katsomassa Tampereen teatterissa, kuinka Lasse Pöysti esitti Kuningas Learia. Hänen ei tarvinnut tehdä paljonkaan ollakseen vakuuttava, vaikka katsomossa oli yli 400 ihmistä.
- Kuopion studionäyttämö on siksi älyttömän hyvä, että se on hyvin intiimi tila. En tarkoita, että siellä pitäisi tehdä puhenäytelmiä, joissa on puolen tunnin monologeja, joissa ruoditaan ihmissuhteet läpikotaisin. Sellaisia juttuja on jo liikaakin.

Elävää pseudotaidetta hetken mielijohteesta

Eräänlaista katuteatteria oli Ruisrockissa esiintynyt Pseudo-Eläkeläiset. Varsinaisilla Eläkeläisillä oli Nitroteltassa kolme keikkaa lauantaina, mutta jäsenet olivat liian humalassa soittaakseen enää kolmatta keikkaa. Apuun tuli Suomen festarihistorian ehkä lyhytikäisin bändi, Pseudo-Eläkeläiset.
Idea tuli sarjakuvapiirtäjä Tomi Riionheimolta, hän soitti sijaisbändissä rumpuja. Petri soitti koskettimia, bassoa Tapio Vilska, ja laulajaksi ilmaantui Alivaltiosihteerin Matti Toivonen. Bändi soitti kaksi kappaletta ja hajosi. Lyhyen uransa aikana Pseudo-Eläkeläiset ehti kuitenkin villiinnyttää teltassa olleen parisataahenkisen yleisön. Suurin osa kuulijoista oli siinä uskossa, että nyt musisoi ihka aito Eläkeläiset, vaikka bändiläiset toisin väittivätkin.
- Juuri tuollaisia olisi hauska tehdä enemmänkin. Festarit ovat ihanteellinen ympäristö, sen kun antaa palaa. Jos Keinuva Lahna ja YUP ehtisivät treenata enemmän, syntyisi varmaan jotain tuollaista. Eläkeläisetkin on varmaan syntynyt jostain tuollaisesta tempauksesta.

Hyvä on soittajan soitella, kun ura on valmiiksi auki

Koska suurin osa Petrin ajasta menee teatterissa ja loput opiskellessa, bändihommat ovat melko lailla jäissä. YUP:n pitäisi tehdä uusi levy keväällä, kappaleet on jo sävelletty, edessä on vain sovitustyö. Kumpikaan bändi ei keikkaile vähään aikaan, Keinuva Lahna on ehtinyt treenatakin vain kerran.
YUP:kin joutui heittämään keikan Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa kuukauden harjoitustauon jälkeen. Soittajat joutuivat lavan takana harjoittelemaan ilmakitaroin, jotta kappaleet muistuivat mieleen. Ilmeisesti epävarmuus oli vain sisäistä, sillä Rumban arvostelija kirjoitti YUP:n soittaneen "varmaan tyyliinsä".
Petri tuli YUP.hen puolitoista vuotta sitten Tommi Kärkkäisen tilalle. Bändi oli juuri päässyt Sonetin palkkalistoille, ja ura oli muutenkin nousussa.
- Kyllähän tässä on päässyt katettuun pöytään, joten ei auta kukkoilla. Yleisö on jo valmiina, ja YUP on muutenkin hyvin valmis bändi - onhan se soittanut jo kahdeksan vuotta.
Petri sopeutui bändiin erittäin hyvin heti alusta lähtien, sillä heti ensimmäisissä harjoituksissa hänen sävellyksestään syntyi kappale Väärinkäsityksiä merellä. Petri tapaili tekemäänsä melodiaa, ja se sattui sopimaan Jarkko Martikaisen valmiiseen sanoitukseen. Petri on muutenkin osallistunut kappaleiden tekoon Martikaisen ja Valtteri Tynkkysen kanssa.
- Mortin kanssa on todella mielenkiintoista tehdä kappaleita. Olemme miettineet välisoittoja ja melodioita, pyrkineet rikastamaan bändin soitantoa. Valtterilla taas on hyviä melodioita, joskin myös riffipuolta riittää. Hänellä on tuollainen Jethro Tull -ote, sävellyksissä on kansanmusiikin tapaisia kohtia.
Petrillä tuntuu töitä riittävän, ja ideoita on. Kapeaa uraputkea hän ei itselleen ainakaan suunnittele.
-Musiikki on onneksi niin laaja alue, että tässä voi tehdä monenlaista.

Julkaistu Ilta-Savossa

Kymmenvuotias CMX on tullut pitkän tien pienen piirin kulttibändistä suuremman piirin kulttibändiksi. Muutos rajusta hienostuneeseen on yllättänyt aina uudestaan, mutta nyt Yrjänä ja kumppanit eivät enää tiedä mitä seuraavaksi.

CMX sateenkaarensa päässä

Viisi vuotta sitten kuulin radiosta CMX.n mielipuolisen valssin Pyydä mahdotonta. Ihastuin heti ikihyviksi ja hankin levyn. Alkujärkytyksen jälkeen CMX.n musiikki upposi kavereihinikin ja Heinävedelle syntyi diskohumppaajien kauhuksi pieni CMX-kannattajaryhmä. Kolmikärki-levy palasi kuunteluun kerta toisensa jälkeen ja koimme ihmeen: pääsimme jopa välitunnin aikana hervottomaan juhlatunnelmaan kiertäen Kuplan takapenkillä Heinäveden matkahuoltoa ja kuunnellen huumaantuneina Voittamatonta ja Pyöriviä sähkökoneita.
Tuolloin CMX oli pienen piirin rankka kummajainen. Hiljalleen se tuli tunnetuksi, ei kesyyntynyt, mutta alkoi laajentaa tuotantonsa pehmeää puolta.
Kun neljäs levy Aura ilmestyi reilu vuosi sitten tuntui siltä, että bändi oli tullut loppuun kehityksessä, jossa se teki toisen toistaan parempia levyjä. Aura kuulosti täydelliseltä, siitä ei voinut enää parantaa. Kuukausi sitten viides levy, Rautakantele, osoitti käsityksen vääräksi. CMX teki sen taas, jatkoi kehitystään ja teki täydellistäkin paremman levyn.
"Minusta Rautakantele jatkaa samaa kehitystä, mitä Aurakin. Nyt ei ole kyllä mitään suunnitelmia. Studioon mennään aikaisintaan ensi vuonna, teemme vain tietyn määrän keikkoja", tuumii A.W. Yrjänä, CMX:n lauluntekijä ja laulaja-basisti.
Edelliset levyt Aurinko ja varsinkin Aura nostivat CMX:n lehtien palstoille, mutta vasta Rautakantele tuottaa. Stiä myytiin ensimmäisen kahden viikon saman verran kuin Auraa puolessa vuodessa, 5 000.
"Kaukana tässä ollaan vielä kultalevyistä", Yrjänä naurahtaa.

Meteliä luvattiin mutta toisin kävi
Auran ilmestymisen jälkeen Yrjänä uhosi, että seuraavalla levyllä tulee taas kunnon mättöä. Toisin kuitenkin kävi, Rautakantele on hyvin pehmeä levy.
"Me yritimme tehdä rankan levyn, mutta emme onnistuneet. Se johtui oikeastaan siitä, että tämän levyn piti tulla paljon myöhemmin."
"Äänitysten alussa annoimme miksaaja Dan Tigerstedtille ohjeen, että haluamme tehdä suomalaisen levyn, jossa on alapäätä ja miellyttävät saundit. Se onkin onnistunut, musiikkiin ei ole tarvinnut vääntää epämiellyttäviä taajuuksia. Tätä levyä voi kuunnella kuinka kovalla tahansa, mutta esimerkiksi Aurinko rupeaa koskemaan päähän, jos se on liian lujalla."
Yrjänä on joskus todennut, että CMX on nopeutettua Rushia. Rush-vaikutteet paistavat Rautakanteleesta läpi selvemmin kuin aikaisemmilta levyiltä. Yrjänä vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä tämän kuullessaan. Sanoituksista pomppaa esille kappale Ennustaja, koska se kuulostaa aivan liian modernilta. Kappaleessa muun muassa mitataan ilmanpainetta ja luetaan lehteä.
"Se tuntui minustakin oudolta. Tein siihen alunperin toiset sanat, mutta ne eivät toimineet. Niinpä päädyin tällaiseen ufo/new age -henkiseen ratkaisuun. Se syntyi varttitunnissa. Kun olin saanut sen valmiiksi, katsoin, ettei tuo näytä yhtään minun tekstiltäni, joten se on varmaan hyvä."
Yrjänän tekstejä on sekä ihailtu että haukuttu niiden erikoisuuden vuoksi. Jotkut puhuvat pseudomystiikasta.
"Niistä kirjallisista lähtökohdista, joista tekstejäni teen, minun sanoitukseni ovat hyvin tavanomaisia. Luen paljon ranskalaista 1800-luvun symboliikkaa ja muutenkin kaikkia mystikkoja."

Markkinarako hengellisessä onkalossa Yrjänään on jo pitkään kohdistunut jonkinlainen henkilöpalvonta. Itse koin sen joskus, kun joku tuli palvomaan CMX-paitaani. Tästä kuullessaan Yrjänä hymyilee irvistäen. "Olipa hyvä, ettei tarvinnut olla näkemässä. Itse en ole kokenut minkäänlaista palvontaa." "Huvikummussa teinipojat eivät päästäneet takahuoneesta, ennen kuin kirjoitin kaikille nimikirjoituksen. Se oli kauhean noloa." Yrjänän ympärille kehittynyt sädekehä liittyy selvästi sumeisiin sanoituksiin. Hän vakuuttaa kuitenkin, ettei imago ole mitenkään haettu. "Minulla on joitakin erikoisia mielenkiinnon kohteita ja osaan ilmaista tunteita, joita jotkut muut eivät osaa. On mielenkiintoista, että CMX:n kappaleet ovat suosittuja, vaikka niissä ei ole mitään globaalia tai yleisinhimillistä, vaan niissä käsitellään henkisiä aiheita. Ehkä me operoimme jossain uskonnollisessa tyhjiössä." Maineeseen sopii hyvin, että Yrjänä on opiskellut vähän aikaa teologiaa. Suhdettaan uskontoon hän ei ryhdy setvimään, koska aihe on liian laaja ja hänellä on nälkä. "En kuulu kirkkoon. Suhteeni uskontoon on avoin ja positiivinen, kriittinen ja kiinnostunut. Etsin, mutten soisi löytäväni." Nyt Yrjänällä on edessään miettimistauko. "Auran ja Rautakanteleen jälkeen pitää keksiä jotain uutta sanottavaa. Jos en keksi uutta, pidän suuni kiinni."

Venäläisen rokin katsaus, julkaistu Venäjän aika -lehdessä joulukuussa 2000

Uusi vuosituhat - vanhat kujeet

Venäläinen rock-kulttuuri kärsii rahapulasta siinä missä kaikki muukin, mutta viime aikoina venäläinen rock on näyttänyt elävän melkoista nousukautta - tai siltä on näyttänyt ainakin Pietarin klubeissa. Vielä kolme vuotta sitten Pietarin rock-klubeissa oli kaiken kaikkiaan melko hiljaista. Joskus syksyllä 1998 alkoi hurja kasvu ja puolitoista vuotta sitten Pietarissa oli yllättäen tilanne, että lähes joka ilta oli jossain klubissa, konserttisalissa tai jopa jäähallissa tapahtuma, jossa soitti nimekäs venäläinen bändi tai tasokas uusi tulokas.
Nousukausi näkyy levytarjonnassakin. Kuluneen vuoden aikana lähes kaikki kasassa olevat venäläisen rokin suuruudet ovat julkaisseet uutta materiaalia, ja taso on kauttaaltaan korkea. Isojen vanavedessä markkinoille on tullut myös joukko uusia yrittäjiä, joista joku jäänee elämään pitemmäksikin aikaa.

Agata Kristi: Main kaif?
Jekaterinburg on tuottanut monta venäläistä megabändiä, Agata Kristi on yksi kuuluisimmista. Vaikka bändi pääsi suosionsa huipulle 1990-luvun loppupuolella, sen taiteellinen taso on laskenut tasaisesti jo vuosikymmen sitten julkaistujen Dekadansin ja Kovastvo i ljubovin jälkeen. Ahdistunut Main kaif? on särmikkäämpää kuin Agata Kristin viimeaikainen kiiltokuvatekno, mutta kokonaisuutena se polkee paikallaan. **

Akvarium: Psi
Akvariumin johtajan Boris Grebenshikovin itsetietoinen älyllinen leikittely on pahimmillaan tuntunut kovin keinotekoiselta ja tekotaiteelliselta, mutta parhaimmillaan mies on luonut mestariteoksia. Psi-levyllä Grebenshikov on monen muun vanhan rokkarin tavoin lyöttäytynyt yhteen konemiesten kanssa ja on onnistunut useimpia muita yrittäjiä paremmin. Levyn ensimmäisellä vartilla koneiden ja akustisten soitinten raja on häivytetty täysin ja tuloksena on häikäisevän kaunista ja herkkää tunnelmointia ja hienoja melodioita. Loppua kohti musiikki menee tyylikikkailuun, joka on taitavaa, mutta jollain tavoin kovin pintakiiltoista. ***

Alisa: Solntsevorot
Alisa pääsee pian bändinäkin aikuisen ikään ja on jo ehtinyt kasvattaa toisen fanisukupolvensa. Alisan erikoisuus on ollut, että sen jokainen levy on yleensä ollut oma kokonaisuutensa ja joka levyllä se on ainakin vähän muuttanut tyyliään edellisestä julkaisusta - ja onnistunut vähintään tyydyttävästi, yleensä hyvin.
Solntsevorot-levyllä Alisa on palannut perusasioihin eli kitaravetoisiin rockiin ja taitoon tehdä hyviä biisejä. Solntsevorotin lähisukulainen Suomesta voisi olla vaikka CMX:n Vainajala-levy. Rankimmillaan se muistuttaa Alisan 1990-luvun puolenvälin mättölinjaa, mutta energialatausta jäähdytellään heti perään Jazz-levyä muistuttavilla seesteisillä tunnelmilla. ****

DDT: Metel avgusta
DDT hautoi edellistä levyään Mir Nomer Nolia kaksi vuotta, ja lopputulos oli huima moderni rock-sinfonia. Mir Nomer Nolin kappaleet ehtivät soida kiertueilla toista vuotta ennen ilmestymistään, joten Metel avgusta tuli kuin varkain. Tosin senkin kappaleista moni soi MNN-kiertueella, kuten Podarok, Potolok ja Svoboda. (DDT:n kauneimmat kappaleet tuntuvat olevat tuomittuja. Svoboda koki saman kohtalon kuin riipaisevan kaunis mestariteos, Vorony: kumpikin tuli levylle pitkän odotuksen jälkeen ja lopulta kovin kalpeina varjoina live-versioistaan.)
Metel avgusta on kuin hengähdystauko massiivisen Mir Nomer Nolin jälkeen. Jyräävät koneet ja ärjyvät särökitarat on jätetty kotiin ja tilalle on tullut akustinen soitto ja tunnelmallinen laulelma. Metel Avgusta on suurelta osin hyvin kaunis levy ja siinä on joukko kappaleita, joita ilman ei voi elää. Silti levyä vaivaa linjattomuus. Vaikka monella DDT.n levyllä on ihastuttanut täydellinen tyylin vapaus, tällä kertaa olisi toivonut, että Juri Shevtshuk olisi osannut päättää, soittaako laulelmia, tavaratalopoppia vai humppaa. ***½

Terrarium: Piatiugolnii grex
Tuotteliaan BG:n toinen julkaisu Psin lisäksi on akustinen spektaakkeli Terrarium, johon hän on koonnut joukon kuuluisia pietarilaisia muusikoita. Terrariumin alkupuoli on kuin raikas tuulahdus trendikkäiden kitaravallien, konekokeiluiden ja brittipop-imitaatioiden keskellä: ilmavaa yhteissoittoa, kuulasta laulua ja kauniita melodioita. Jossain vaiheessa kokonaisuus käy kuitenkin hieman tasapaksuksi, eikä auta, että nostatusten sijaan yleislinjasta erottuvat vain banaalit radio-pop-lohkaisut. ***½

Zemfira: Prosti menja moja ljubov
Uralilla virtaavan Belaja-joen vedessä on ilmeisesti jotain, mikä menee aivoihin. Joen rannalla sijaitseva Ufan öljykaupunki nimittäin lähetti ensin maailmalle DDT:n Juri Shevtshukin ja nyt Zemfiran. Tämä ufalainen rokkimimmi on tänä vuonna ohittanut suosiossa kaikki muut, vetänyt jäähalleja täyteen ja aiheuttanut kohua rock-piireissä.
Zemfiran toisesta levystä kuulee selvästi, että takana on taitava ja kallis koneisto. Biisit ovat tarkkaan harkittuja ja hyvin tuotettuja, ja tulos on hyvin ammattimainen. Siinä tavallaan on myös Zemfiran levyn ongelma - se kuulostaa jopa liian harkitulta ja ylituotetulta. Tai ehkä alitajunnasta vain kummittelee sisäänlämpiävän ja kaunaisen rock-kritiikin syvään juurruttama ajatus, että suositut rokkia soittavat naiset ovat aina vain tuotantokoneiston luomuksia. ***

Korol i shut: Geroi i zlodei
Pietarilainen folkpunk-bändi Korol i shut julkaisti puolitoista vuotta sitten loistavan akustisen levyn, jossa maskuliinista rutistusta värittivät viulu ja kaunisääninen naislaulaja. Akustitseskii albom oli yksi vuoden parhaita julkaisuja runsaassa tarjonnassa.
Geroi i zlodei -levyllään bändi on selvästi hakenut takaisin punk-uskottavuuttaan, häivyttänyt viulun taustalle ja hiljentänyt naislaulajan. Andrei Knjazevilla on ääntä, bändi on oppinut soittamaan ja energiaakin riittää, mutta pohjimmiltaan uusi Korol i shut on melkoisen kuivaa - liian punkkia tarjotakseen mitään uutta ja liian siistiä ollakseen punkkia. **

Tequilajazzz: Moloko
Venäläisen rokin historiassa on kaksi live-levyä, jotka voi kursailematta liittää koko maailman rock-historian kunniatauluun: DDT:n Tshernyi pes Peterburg ja Alisan Shabash. Kumpikin on äänitetty Moskovan valtaisassa Luzhniki-hallissa. Tequilajazzzin Moloko on niinikään live, ja sekin kuuluu kiistatta samaiseen kunniatauluun. Erotuksena edellisiin on kuitenkin äänityspaikka. Tequilajazzz on isojen paikkojen bändi, joka on myös kiertänyt ympäri läntistä maailmaa nostamassa kunnon keikkaliksoja. Moloko sen sijaan on pieni pietarilainen opiskelijaklubi, siihen mahtuu ahtaasti noin 200 ihmistä, ja keikkapalkkio on kalja per soittaja. Tequilajazzz soittaa kuitenkin Molokossa säännöllisesti palvellakseen niitä, joilla ei ole varaa kalliisiin klubeihin.
Tämä on erinomainen lähtökohta live-levylle, etenkin kun Tequilajazzz on virtuoosimainen yhtye, joka tekee loistavaa musiikkia. Molokossa heinäkuussa 1999 nauhoitetussa konsertissa saa arvoisensa kohtelun niin Tequilan uudemman tuotannon puoliprogressiivinen power-pop kuin vanhat punk-biisitkin. Rock, rock. *****

Päivän tulokasesittely

BI-2: BI-2
BI-2 on selvästi oman aikansa lapsi, sen musiikin pohjana ovat voimakkaat laahaavat kitaravallit ja laulajan äänessä on samaa väsynyttä angstia, jonka ovat tehneet suorastaan ärsyttävän tutuksi muun muassa Agata Kristi, Slava Butusov ja Splin. BI-2:lla on kuitenkin riittävästi omaa, jotta se kuulostaa mielenkiintoiselta ja enimmäkseen hyvältä. ***

Multfilmy: Multfilmy
Pietarilaisbändi soittaa iloista analogisilla syntikoilla maustettua poppia. Kuulostaa oikein mukavalta vähän aikaa ja varmaan vähän varmaan pitempäänkin, jos onnistuu unohtamaan, että kaikki tämä on länsimaissa tehty jo tuhanteen kertaan. ***

Tshitsherina: Sni
Tshitsherina on luultavasti kuullut kyllästymiseen asti itseään verrattavan Zemfiraan, mutta minkäs voi, kun yhtäläisyys on niin ilmeinen. Tshitsherina on varmasti tehnyt musiikkia jo ennen kuin Zemfirasta tuli suosittu, mutta levy-yhtiö tuskin olisi lanseerannut Tshitsherinaa näin isosti ilman Zemfiran kannustavaa esimerkkiä.
Tshitsherinalla ei ole aivan Zemfiran ääntä, eikä yhtä hyviä biisejä. Brat 2:sta tuttu pirteä ralli Tu-lu-la on oikein mukava tunnelman herättäjä, mutta muuten kokonaisuus on varsin mitäänsanomaton. **

Russian super hits

Brat 2 - sound track
Kieslowski valitti Kieslowski on Kieslowski -kirjassa, että amerikkalaisilla on tapana tunkea elokuvansa täyteen musiikkia sen sijaan, että he käyttäisivät musiikkia vain silloin, kun sitä tarvitaan. Aleksei Balabanovin Brat 2 on tässä mielessä hyvin amerikkalainen elokuva, vaikka sen sisältö on kovin amerikkalaisvastainen Venäjän hyväksi. Brat 2:ssa voi nimittäin luottaa, että vähintään kolmen minuutin tauon jälkeen alkaa soida uusi venäläinen hitti. Elokuvan sound trackiä kuunnellessa on vielä helppo huomata, että musiikkia ei ole valittu dramaturgian ehdoilla, koska levyllä on edustettuna kattava määrä venäläisen rokin listakärkeä. Kappaleet ovat enimmäkseen tältä vuodelta. Tekisi mieli suorastaan ajatella, että elokuva on tehty, jotta saadaan tehtyä myyvä sound track.
Joka tapauksessa Brat 2:n sound track on hyvä katsaus venäläiseen rokkiin varsinkin sellaiselle, joka ei siitä mitään tiedä. Jos nyt hittikokoelmista pitää, Brat 2 on hyvä sellainen. Näytteitä antavat muun muassa Masha i Medvedi, Auktsion, Zemfira ja Splin. Ja kuten hittikokoelmilla ainakin, parhaat erottuvat ja loppu kuulostaa tasaiselta puurolta. ***

Julkaistu Aamulehdessä syyskuussa 2001

Savolaisgeeni saa ruotsalaisen
Joakim Pirisen piirtämään outoja
Neuroottinen mestari
häpeää sarjakuviaan

Julkaistu Aamulehden Allakassa syksyllä 1998

Juban Viivi ja Wagner jakaa mielipiteet,
mutta ei ainakaan jätä kylmäksi
Lasten kultapossusta
aikuisten sovinistisiaksi

- Teen yleensä kymmeniä sarjakuvia yhtä aikaa. En pelkästään Viiviä ja Wagneria, vaan myös muita sarjoja. Olen kuin puutarhuri, joka kasvattaa sarjakuviaan ja odottaa, että ne puhkeavat kukkaan, selittää Jussi "Juba" Tuomola, Viivin ja Wagnerin luoja.
Viivistä ja Wagnerista on tullut vuodessa hyvin suosittu sarjakuva. Samalla se on saanut tekijänsä kummastukseksi parisuhdesarjakuvan leiman.
- Teen vain tarinoita tytöstä ja siasta. Jos sarjaa katsoo tarkkaan, näkee, että siinä käsitellään paljon muutakin kuin parisuhdetta, Juba tuumii.
- Ihmiset ovat vain niin omahyväisiä, heistä on mukava löytää sarjasta itsensä. Moni tulee aina kertomaan, että meillä oli kotona ihan samanlainen tilanne.
Viivi ja Wagner on ilmestynyt vuoden verran Helsingin Sanomissa, ja vastikään sarjasta julkaistiin ensimmäinen albumi. Tytön ja sian parisuhteeseen on ennätetty liittää jo ties mitä merkityksiä.
- Ihmiset kyseli aluksi, mikä se Wagner on, lemmikki vai jokin muu. Yksi nainen tuli kapakassa kysymään, että paneeko se Wagner sitä Viiviä.
Viivin ja Wagnerin tausta on itse asiassa aika proosallinen.
- Viivi ja Wagner oli aluksi yhden sivun värisarja Kultapossu-lehdessä, pikkutyttö ja possu. Se ilmestyi vain kaksi kertaa, enkä edes muista miksi se loppui. Itse asiassa minulle ei taidettu edes kertoa syytä, Juba muistelee.
- Minun teki mieli kehitellä hahmoja vielä. Kolme vuotta sitten otin vanhat hahmot käyttöön, tein Viivistä vanhemman ja Wagnerista vähän laihemman ja piirsin parikymmentä strippiä valmiiksi.

Vastakohtien harmoniaa
Viiviä ja Wagneria lukiessa ei kyllä ihmetytä, että sitä sanotaan parisuhdesarjaksi. Hahmot ovat niin herkullisen ristiriitaisia, että yhteiselosta irtoaa loputtomiin aiheita.
- Viivi ja Wagner ovat vastakohdat. Viivi on kasvissyöjä-luonnonsuojelija-tyyppi, Wagner puolestaan vilpitön sovinisti, lihansyöjä ja ehkä myös vähän militaristi.
Juba sanoo, ettei ole halunnut kipsata hahmojensa luonnetta liikaa, koska hän haluaa käyttää näitä riittävän vapaasti. Vuodessa fiktiivisillekin henkilöille kehittyy kuitenkin väistämättä jonkinlainen luonne, eikä heitäkään voi laittaa tekemään ihan mitä sattuu.
- Usein tarina syntyy siten, että pistän Viivin ja Wagnerin johonkin tilanteeseen ja mietin, miten he siinä käyttäytyisivät, Juba kertoo.
Sarja perustuukin usein itse tilanteeseen ja tunnelmaan, ei varsinaisiin vitseihin.
- Minulle on tärkeää dialogi. Minusta lopussa ei tarvitse olla mitään gägiä. Sitä paitsi olen huono keksimään niitä.
- Olen opiskellut kääntäjäkoulutuslaitoksella, ja tunnen muutamia tv-kääntäjiä. He joutuvat paljon miettimään, miten saa kirjoitetun tekstin kuulostamaan puhutulta, koska pelkkä kirjoitettu puhekieli ei vaikuta aidolta. Minua kiinnostaa sama ongelma.

Tarinan tausta syntyy tehdessä
- Albumin julkistustilaisuudessa jotkut toimittajat kyselivät Jubalta sarjan sisäisestä maailmasta - esimerkiksi, miten Viivi lepyttää Wagneria, kun tämä on vihainen. En minä sellaisia tiedä, jos en ole tehnyt aiheesta strippiä. En ole tehnyt hahmoille mitään henkilöhistoriaa, niin kuin roolipelissä.
Juba myöntää, ettei sarjan sisäinen maailma edes ole aina looginen. Yhdessäkin stripissä Viivi löytää Wagnerin pakarasta tatuoinnin "Hyvää suomalaista lihaa". On hieman outoa, että parisuhteessa tuollainen on jäänyt huomaamatta.
- Jos minulla on hyvä aihe, toteutan sen, vaikkei se olisi synkassa muun kanssa.
- Joskus hahmojen luonne kyllä säätää tarinaa. Yhdessä jutussa Viivi pyytää kapakassa jotakuta tumppaamaan tupakan. Wagneria ei olisi voinut laittaa Viivin tilalle, koska hän on aivan liian välinpitämätön terveydestään kiinnittääkseen huomiota tupakansavuun.

Ripaus absurdia omaksi iloksi
Alussa Viivissä ja Wagnerissa oli paljon muun muassa unijaksoja, mutta sittemmin sarja on muuttunut arkisemmaksi.
- Pidän toki arkisista aiheista, mutta välillä pitää tehdä jotain outoa, jotta sarja pysyy itselleni mielenkiintoisena. Yhdessäkin sarjassa Wagner katsoo voimistelevia naisia ja miettii: "Herranterttuja." Siinähän ei ole mitään järkeä. On hauska joskus tehdä juttuja, joita en itsekään ymmärrä.
Juba kertoo, että hänen tarinansa syntyvät pikkuhiljaa, mutta samaan aikaan on kehitteillä kymmeniä strippejä. Sarjat syntyvät kuin hiljalleen kasvavat taimet. Juballa on iso lehtiö täynnä tyhjiä sarjakuvaruutuja, joita hän täyttää sitä mukaa, kuin ideoita tulee mieleen.
- Yleensä, kun rupean miettimään käsikirjoituksia tauon jälkeen, ensimmäisenä päivänä syntyy tuskin yhtään. Sitten kun hommassa pääsee vauhtiin, ideoita tulee välillä niin paljon, ettei kaikkia saa edes ylös.
Viivi ja Wagner ei ole Juban ainut sarja, vaan hän piirtää myös kahta lastensarjaa Koululaiseen ja yhtä Raamattu-aiheista sarjaa Jokapoikaan.
- Raamattu-tarinassa olen itse muokannut tekstiä ja piirrostyylikin on aika erikoinen. Joskus on tullut palautetta, että sarja on jumalanpilkkaa, vaikka se ei suinkaan ole tarkoitus.

Huumorilehtiä ja pilakuvaa
Tätä ennen Juban uraan mahtuu monenlaista. Hän julkaisi ensimmäiset strippinsä 16-vuotiaana paikallislehdessä ja 1984 hänen sarjojaan oli jo Turun Sanomissa. 1980-luvun lopulla hän piirsi ahkerasti Pahkasikaan ja Suomen Madiin.
- En ole nirso siitä, mitä teen. Nyt minulla on ollut niin onnellinen tilanne, että töitä tarjotaan niin paljon kuin ehdin tehdä ja olen saanut pitäytyä sarjakuvassa.
Juba piirsi kahdeksan vuotta myös poliittisia pilapiirroksia Turun Sanomien viikkoliitteeseen.
- Nyt Suomen Kuvalehti on pyytänyt minulta pilapiirroksia. Se kyllä kiehtoo minua kovasti, mutta niissä on todella kiinni, koska niiden pitää olla ajankohtaisia. Viiviä ja Wagneria voi tehdä vaikka kuukauden satsin kerralla, mutta pilapiirroksia pitäisi tehdä joka viikko uusi.
Pilapiirroksista puhuttaessa Juba kehuu kovasti Kari Suomalaisen uraa. Karin lisäksi Juba mainitsee ihailevansa Friikkilän veljeksiä piirtävää Gilbert Sheltonia sekä toista saman sarjan piirtäjää Paul Mavridesia. Huomattava esikuva on myös Robert Crumb, niinikään underground-piirtäjä.
- Luen kyllä sarjakuvia vieläkin. Yhteen aikaan ostin muun muassa paljon Aku Ankan taskukirjoja. Äskettäin tilasin myös Tex Willerin uudestaan. Joskus kuvittelin, että olen niin aikuinen, ettei minun enää sovi lukea sitä ja myin kaikki vanhanikin pois. Nyt kun on yli 30:n, voi lukea kaikessa rauhassa.

Julkaistu Aamulehden Allakassa

Naturalistista symboliikkaa
nykypäivän maailmasta

Max Anderson muistuttaa kovasti sarjakuvahahmoaan Treo Radonia. Anderssonilla on lyhyt, pikimusta tukka, laihat kasvot, pitkä kaula ja päällään pitkä musta popliinitakki. Treo Radon seikkailee Anderssonin albumissa Pixy. Se on painajaismainen, ajatuksia herättävä ja kuitenkin vastustamattoman hauska kuvaus maailmasta, joka muistuttaa kovasti omaamme. Tarinassa Treon tyttöystävä Angina joutuu tekemään abortin. Abortoitu sikiö, Pixy, soittaa kuitenkin Anginalle, ja tämä lähettää Treon manalaan tappamaan Pixyn.
Pixyn maailma on mustanpuhuva, rähjäinen ja likainen. Pixyn maailman mieltää helposti jonnekin synkkään tulevaisuuteen, mutta itse asiassa se on kaikessa absurdiudessaan yllättävän totta jo nyt.
–En ole huolissani tulevaisuudesta, vaan nykyisyydestä. Suurin ongelma on, että tuotamme koko ajan jätettä. Tuotamme tavaroita, usein täysin hyödyttömiä. Jotta järjestelmä pysyisi pystyssä, meidän pitää ostaa noita tavaroita. Ja jotta voisimme ostaa uusia tavaroita, meidän pitää heittää vanhoja pois.
–Pixyn miljöö kuvaa pieniä asuma-alueita, joita on paljon Ruotsissa. Ne eivät ole varsinaisia kyliä, ihmiset vain asuvat niissä. Ne on rakennettu aika äskettäin, eikä niillä ole historiaa, kuten vanhoilla kylillä. Ne ovat aika epämiellyttäviä paikkoja, enkä haluaisi koskaan asua sellaisessa. En ole asunutkaan, sillä kasvoin maalla ja muutin 18-vuotiaana Tukholmaan.

Maitopurkeissa on totuus
Pixyssä ihmiset saavat kaiken tiedonsa maitopurkkien kyljistä ja uskovat kaiken lukemansa. Ajatus on huvittava, mutta oikeastaan se on tuskallisen todellinen kuva nykypäivän ihmisten suhtautumisesta tiedotusvälineisiin.
–En usko mitään, mitä luen tai näen. Tietysti medioita on eritasoisia. Ruotsin vanhin radiokanava on aika luotettava, se on objektiivinen ja käsittelee asioita perusteellisesti. Päivälehdissä on vielä jäljellä jotain totuudesta, mutta iltapäivälehdet myyvät täysiä valheita. Televisiouutisissa on sellaisia juttuja, että ne menevät yli jopa valheista. Ne ovat niin outoja, että ne näyttävät lähinnä jonkinlaiselta taide-esityksiltä. Niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.
–Puolueet muuttuvat samanlaisiksi, ja politiikkaa hallitsevat isot yhtiöt. Kun politiikassa ei ole enää mitään kirjoitettavaa, tiedotusvälineet kiinnostuvat skandaaleista. Tilanne on sama kaikkialla, skandaalit vain vaihtelevat eri maissa. Ruotsissa kiinnostaa talous, Englannissa seksi.

Onnellisia kauhukuvia
Pixyn maailmassa kaikki on näennäisesti ennalta säädettyä. Myynnissä on jopa pukuja, jotka pitävät ihmisen samannäköisenä ja takaavat täsmälleen 89 vuoden eliniän. Ongelmia on, mutta niitä ei myönnetä oikeasti olevan. Pixyn voisi hyvin kuvitella olevan karikatyyri ruotsalaisesta turvayhteiskunnasta.
–Varmasti hyvin suuri osa ruotsalaisista salaa kuvittelee elävänsä ikuisesti.
–Tuollainen tarkan eliniän takaava puku voisi hyvinkin olla suosittu Ruotsissa, jos sitä markkinoitaisiin hyvin. Onhan tavallaan turvallista tietää, mitä milloinkin tapahtuu.
Anderssonin sarjakuvat ovat menestyneet Saksassa ja Yhdysvalloissa ja Ruotsissakin hän on saanut taidepalkintoja. Ennen palkintoja hän ei uskonut menestyvänsä kotimaassaan, koska hänen sarjansa ovat verisiä ja aavemaisia. Näistä ominaisuuksista huolimatta Andersson ei pidä sarjakuviaan synkkinä.
–Piirrän vain sellaista, mistä itse pidän. Kaikki kuvani ilmentävät jonkinlaista onnen tunnetta.
Aika erikoista onnea – irtokäsiä, verta ja manalasta soittavia sikiöitä.
–No, se on minun tapaistani onnea, Andersson hymähtää ja hymyilee vaisusti.

Julkaistu Aamulehden Allakassa

Julie Doucet haluaa nähdä itsensä vain piirroksissa

Julie Doucet tuntee olonsa ilmeisen kotoisaksi Suomessa. Hän on juuri palannut Helsinkiin maaseutukierrokselta espanjalaisen Maxin kanssa.
"Täällä on niin samannäköistä kuin Kanadassa. Ne hirvimerkitkin teitten varsissa..."
Julie Doucet'n tuotanto on Suomessa tuttua Suuren Kurpitsan ansiosta. Doucet'n sarjakuvia on ollut antologioissa, ja viime vuonna ilmestyi hänen albuminsa Jos olisin mies ja muita kertomuksia. Innokkaammat harrastajat ovat jo aikaisemmin tunteneet hänet hänen Dirty Plotte -lehdestään.
Doucet seikkailee sarjakuvissa omana itsenään ja hyödyntää niissä omia arkipäiväisiä tapahtumiaan ja uniaan. Siksi on tavallaan yllättävää, miten Doucet suhtautuu omiin kuviinsa. TV1 esitti sarjakuvafestivaalien aikaan dokumentin Hooked On Comics, jossa haastateltiin myös Julie Doucet'ta.
"En ole nähnyt sitä. En kestä nähdä kuvia itsestäni."
Arkipäiväisiksi hänen tarinoitaan ei voi kuitenkaan sanoa: hän saattaa sarjakuvassa vaihtaa sukupuoltaan ja rakastella peilikuvansa kanssa tai vaikka sotkeentua liikaan purukumiin.
Doucet käsittelee seksuaalisuutta hyvin luonnollisesti ja lähes lapsenomaisen vallattomasti. On oikeastaan yllättävää, ettei Doucet ole Yhdysvalloissakaan saanut kimppuunsa kotirouvien siveysjärjestöjä.
–Minä teen kuitenkin vaihtoehtosarjakuvaa, joten se hyväksytään.
Doucet rupesi tekemään sarjakuvia taidekoulussa. Aluksi häneen vaikutti paljon ranskalainen sarjakuva, koska hän asui ranskalaisella kielialueella.
–Minun ikäisistäni monet eivät puhu englantia. Monet ystäväni eivät ole edes lukeneet sarjakuviani, joita olen tehnyt vain englanniksi.
Kanadalainen laatukustantamo Drawn & Quarterly nappasi nuoren nuoren lahjakkuuden suojiinsa 1990-luvun alussa. Vuonna 1991 hän sai lupaavimman uuden kyvyn Harvey-palkinnon. Hän sanoo kuitenkin, että naistaiteilijan on vaikea lunastaa paikkaansa sarjakuva-alalla.
–On tavallaan hyötyä, jos on nainen, mutta toisaalta naisten odotetaan tekevän vain jotain kaunista. Tuntuu, että minua aina verrataan vain toisiin naispiirtäjiin, ei koskaan miehiin.

Julkaistu Aamulehden Allakassa

Autistin maailmankuvaa
Mars-kirjojen hengessä

Jos ei paremmin tietäisi, helsinkiläistä Matti Hagelbergiä voisi haukkua trendikkääksi. Hänen sarjakuva-albuminsa Venuksen sulttaani ilmestyy juuri sopivasti keskelle ufobuumia. Mutta trendikkyydestä tuskin on kyse, sillä Hagelbergin ufot tulevat jostain kaukaa mielen syövereistä ja ovat aivan liian outoja tavallisiin humanoideihin tottuneille.
–Sarjakuvien teko on minulle jonkinlaista pyrkimystä maailmanhallintaan, haluan luoda omia suljettuja maailmoitani. Yritän sarjakuvien kautta nähdä järkeä omassa olemassaolossani, Matti Hagelberg selittää.
Hagelberg sanoo, että hänen sarjakuvansa ikään kuin kuvaavat, mitä tapahtuu autistin päässä.
–Oliver Sacks on käsitellyt teemaa uudessa kirjassaan Antropologist on Mars. Siinä kerrotaan naisesta, joka on autisti, mutta pystyy kuitenkin kommunikoimaan. Hän on kuin antropologi Marsissa: hän pystyy järjellään käsittämään ympärillään olevien ihmisten tavat, mutta ei koe kuuluvansa heihin.
Hagelberg vietti jo lapsuudessaan aikaa omissa mielikuvitusmaailmoissaan.
–Oikeastaan minulla ei ollut varsinaisia ystäviä ennen 25. ikävuottani. Asuin Kirkkonummen Svartvikissä keskellä ei mitään. Sieltä lähti busseja keskustaan kaksi kertaa viikossa, enkä edes ikinä käynyt missään.
Kun omat mielikuvitusmaailmat eivät riittäneet, piti lainata muilta. Lainaksi kelpasivat muiden muassa tv-sarja Myrskylinnut sekä Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat.
–Burroughs on sitä, mistä on pienet pojat tehty, henkistä aluskasvillisuutta. Yritän sarjakuvissani purkaa ja uudelleen rakentaa niitä asioita, joita Burroughs on nuoruudessani sisääni ohjelmoinut.
Varsinkin nykyisin Hagelberg on keskittynyt ufojuttuihin, joita hän julkaisee B.E.M.-sarjassa. B.E.M. on lyhenne sanoista bug eyed monster, ja se viittaa 1950-luvun kauhuelokuvien hyönteishirviöihin.

Lopusta alkuun ja sitten lässähdys
Matti Hagelberg rakentaa tarinansa noudattaen sääntöä, jonka mukaan tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä.
–Haluan kertoa tärkeimmän heti alussa ja lopettaa lässähtäen.
Hagelbergin tarinat ovat yleensä vain muutaman sivun mittaisia, ja ne kaikki päättyvät ruutuun, jonka alalaidassa on teksti: "Jatkuu..." Mikään tarinoista ei ole kuitenkaan vielä jatkunut luvatusta kohdasta, vaan uusissa tarinoissa vanhat ongelmat on jo ratkaistu. Sankari Lauri Kenttäkin on ehtinyt kuolla jo monta kertaa vuosien varrella, mutta on aina noussut kolmantena päivänä.
Hagelberg pyrkii tarinoissaan siihen, että niihin voi hypätä mukaan milloin tahansa.
–Ensi vuonna minulta tulee täysimittainen albumi. Oikeastaan sen pitäisi olla puhelinluettelon paksuinen. Sitä ei pystyisi lukemaan kokonaan, vaan lukijan pitäisi vain selata sitä. Selaaminen toimisi kuin television kaukosäädin.
Vaikka Hagelbergin tarinat tuntuvat välillä hyvinkin syvällisiltä, hän haluaa, että henkilöt "paperinohuita".
–Olen kieltänyt tarinoissani kaiken pohdiskelun, joka perustuu psykologisointiin ja tekojen motiiivien arviointiin. Jutuissani ei ole ketään muita kuin minä – siis siinä mielessä, miten persoonani paistaa läpi tarinoiden luonteesta.

Insinööritaiteesta vaikutteita kuviin
Matti Hagelberg on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta. Pääainettaan graafista suunnittelua hän ei arvosta korkealle, mutta on kiitollinen, että oppi maalaamaan ihmisiä.
Hagelbergin tekniikka on harvinainen, sillä hän tekee sarjakuvansa raapekartongille, jolle kuvat syntyvät raapimalla pintaa mustaa pintaa pois. Hän sanoo saaneensa tyyliinsä vaikutteita muun muassa tietokonepeleistä, vaikkei hän mielellään työskentele tietokoneella.
–Tietokonepelien kuvat on insinöörien piirtämiä, ja siksi ne ovat vapaampia kaikesta renessanssiperinteestä, ne ovat jollain tavalla suorempia. Kuviini on vaikuttanut myös tarpeesta syntynyt kansantaide, kuten teipeillä tehdyt ovitekstit. Olen matkinut niitä omien sarjakuvieni tekstissä.
Hagelberg on 32-vuotias, ja hänen sarjakuviaan on julkaistu jo 15 vuotta. "Suuren" yleisön tietoon hän on kuitenkin noussut vasta tänä vuonna. Nyt hän tekee sarjakuvia puolen vuoden taiteilija-apurahalla. Hänen taitonsa on jo huomattu ulkomaillakin, sillä ranskalainen kustantamo Chacal Puant on jo julkaissut yhden hänen vihkosensa, ja ensi vuonna se julkaisee ranskaksi B.E.M. 4 -boksin sekä kokoelma-albumin.
Myös sveitsiläinen sarjakuvalehti Strapazin on julkaissut Hagelbergin juttuja. Saksa tuntuu kielenä sopivan Hagelbergiin tyyliin erinomaisesti täsmällisyytensä vuoksi.
–Saksa on loistava kieli. Haluaisin tehdä kaiken tuotantoni tästä lähin saksaksi.

Julkaistu Aamulehden Allakassa

Maria Björklundin sarjassa uskotaan parisuhteen autuuteen
Ihmisen on hyvä olla kaksin

Maria Björklundin Kaksin on harvinaisen tasapainoinen ja miellyttävä parisuhdesarjakuva. Sen parit ovat todellisia kaikkine iloineen ja suruineen, mutta kaikissa tilanteissa on vahvana esillä henkilöiden välinen rakkaus. Kaksin on lämmin ja harmoninen olematta kuitenkaan makea.
– Ehkä se johtuu siitä, että elän itse niin harmonisessa parisuhteessa. Koska olen löytänyt ihmisen, joka sopii minulle paremmin kuin ainakin 99 prosenttia kaikista muista, en oikein osaa suhtautua parisuhteeseen kyynisesti.
– Joskushan on sanottu, että taiteilijan pitää kärsiä, jotta hän pystyisi tekemään kunnollista taidetta. Minä en oikein usko siihen. Mieluummin teen vaikka huonoa taidetta onnellisena.
Kaikkia onnelliset tarinat eivät välttämättä miellytä.
– Tajusin aika alussa, että sarjasta voi tulla liian siirappinen, jos kaikki parit ovat onnellisia. Siksi olen lisännyt väliin aina ongelmatilanteita.
– Toisaalta kukaan ei ole tullut valittamaan, että Kaksin olisi liian onnellinen. Itse asiassa siitä ovat pitäneet monet aika yllättävätkin ihmiset, joiden olisin kuvitellut pitävän paljon rankemmasta sarjakuvasta. Ehkäpä ihmisten on mukava lukea, että jollakulla muullakin menee hyvin tai sitten he saavat uutta uskoa, että parisuhde voi sittenkin toimia.

Vaihtuvuus tuo vapautta
Kaksin-albumiin on koottu vähän yli 80 sanomalehtistrippiä. Niistä ensimmäiset hän piirsi Kemin sarjakuvakisaan ja voitti strippisarjan vuonna 1996. Näiden lisäksi strippejä on ilmestynyt paikallislehdissä ja muun muassa Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisessa.
Kaksin-sarjan erikoisuus on, että joka stripissä henkilöt vaihtuvat. Yleensä strippisarjoihin kuuluu nimenomaan toisto.
– Vaihtuvat hahmot antavat vapautta. Voin käsitellä erilaisia ihmisiä ja erilaisia parisuhteita. Jos olisin käyttänyt vakioparia, en olisi voinut esimerkiksi käyttää omia kokemuksia, koska olisin väistämättä sensuroinut tarinoita, ja jutuista olisi tullut ulkokohtaisia.
Toisaalta hahmojen jatkuvat vaihtuminen asettaa tekijälle melkoiset vaatimukset.
– Sanomalehtistrippeihinhän kuuluu, että samaa teemaa lypsetään usean stripin ajan. Lassissa ja Leevissäkin saattaa olla strippejä, joissa ei ole lainkaan vitsiä, vaan niissä viedään vain eteenpäin pitempää tarinaa.
Kaksin-stripeissäkään ei aina ole varsinaista vitsiä, vaan usein tarina perustuu tunnelmaan tai tiettyyn ajatukseen.
– Minusta on hyvä, jos lukija ja stripin luettuaan mietteliääksi.

Piilolainoja tosielämästä
Vaikka henkilöt vaihtuvat, kaikilla sarjoilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä: ne käsittelevät parisuhdetta ja yleensä niissä kaksi ihmistä. Alkuvaiheessa Maria piti tiukasti kiinni henkilöiden lukumäärästä, mutta sittemmin hän on löysännyt kriteereitä.
– Yhden stripin henkilöillä on lapsi, mutta aika taustalla. Yksi poika keskustelee myös kultakalan kanssa, muttta sekin juttu käsittelee parisuhdetta, koska pojan tyttökaveri on lähtenyt.
Maria myöntää, että monella tarinalla on jonkinlainen tosipohja.
– Siellä on paljon muun muassa juttuja, jotka olen muokannut kavereiden kokemuksista. Ihan suoraan en ole kavereita käyttänyt, koska haluan kuitenkin säilyttää ystävyyssuhteeni. Yksi juttu syntyi tosin siten, että kuulin ventovieraiden ihmisten keskustelun kadulla ja käytin sitä. Sitten on asioita ja pointteja, jotka ovat tulleet keskusteluissa esille tai vain keskusteluita, joita olen käynyt mielessäni.
Parisuhdesarjat viehättävät usein siksi, että ihmiset etsivät niistä itseään. Esimerkiksi Viivin ja Wagnerin piirtäjä Juba kertoi, että hänelle tulevat monet kertomaan, että "juuri tuollaista oli meillä". Maria ei saa aivan tuollaista palautetta.
– Kaksin-sarjassa on niin intiimejä tilanteita, etteivät ihmiset tule sanomaan sitä noin suoraan. Paljon voi kuitenkin päätellä siitä, että moni tulee kehumaan jotain tiettyä strippiä. Ihmisten suosikit vaihtelevat hyvin paljon.

Mallit omasta kaveripiiristä
Kaksin-sarjan hahmoissa kiinnittää huomiota, että lähes kaikilla tatuointeja tai lävistyksiä.
– Onhan siellä muutama tavallisenkin näköinen joukossa, mutta on totta, että lävistyksiä on paljon. Tietysti piirroksissani näkyvät omat kiinnostuksen kohteet ja hahmot muistuttavat ihmisiä, joiden seurassa vietän aikaani. Henkilöni ovat enimmäkseen 20-30-vuotiaita opiskelijoita, jotka näyttävät vaihtoehtonuorilta. Mutta se ei haittaa, sillä stereotyyppisiä ihmisiä on sanomalehtisarjakuvassa jo aivan tarpeeksi.
Kaveripiirinsä lisäksi Maria hakee tyyppejä kaikkialta, missä liikkuu.
– Joskus painan jonkin kampauksen tai muun yksityiskohdan vain mieleeni, mutta ratikassa teen usein ihan luonnoksia. Minulla on esimerkiksi iso kasa luonnoksia erinäköisistä talvivaatteista, joita olen nähnyt ihmisten yllä.

Kysyntää kaukomaissa
Maria opiskelee nykyään taideteollisessa korkeakoulussa animaatio-ohjaajaksi. Kaksin-sarja on ainakin nyt tauolla, koska Maria ei ehdi tehdä sitä, mutta kokonaan hän ei ole sitä haudannut. Animaatiopuolelle hän ei ole Kaksin-sarjojen ideoita ajatellut viedä.
– Animaatioideat ovat kuitenkin aivan erityyppisiä kuin sarjakuvat. Kaksin-stripitkin olen suunnitellut siten, että toimivat nimenomaan muutamassa ruudussa. Kaksin-sarjan henkilöt ovat usein melko puheliaita, mutta tähän mennessä tekemissäni animaatioissani en ole käyttänyt lainkaan puhetta.
– Sitä paitsi Suomessa on harvoin mahdollista tehdä värisarjakuvia, ja animaatioissa pääsee käyttämään väriä, mikä voi olla dramaturgisesti tärkeäkin seikka.
Animaatiopuolella on sarjakuvia, joista on tehty myös animaatioita, mutta Maria toteaa, että animoimisen takana ovat yleensä enemmän kaupalliset syyt kuin taiteen tekeminen. Suosittuja sarjakuvia hyödynnetään kaikin tavoin.
– Minulla ei ole mitään tuollaisia hittituotteita, joten ei ole tarvinnut moista harkita.
Maria ei ole kuitenkaan missään vaiheessa unohtanut sarjakuvaa. Hän toimittaa puolisonsa Petri Bergmanin kanssa Vacuum-omakustannetta, ja myös piirtää useisiin pienlehtiin.
– Olen itse asiassa piirtänyt pienlehtiin eri puolille maailmaa, kauimmat ovat olleet Japanissa, Brasiliassa ja USA:ssa. Olen joskus lähettänyt jotain, kun jokin pienlehti on kuuluttanut piirtäjiä, ja sitä kautta sana on lähtenyt kiertämään. Milloin mistäkin tulee pyyntöjä, että "sinä teet hyviä juttuja, tekisitkö meillekin?"

Julkaistu Aviisissa helmikuussa 1999

Kristian Huitula otti haukatakseen ison palan
Sarjakuva-Kalevalalla on sosiaalinen tilaus

Kristian Huitula on ottanut tehtäväkseen melkoisen urakan: hän tekee sarjakuvaversiota Kalevalasta. Sarjakuva-Kalevalan ensimmäinen puolisko ilmestyi viime vuoden lopulla, ja toinen osa on työn alla. -Akseli Gallen-Kallelakin haaveili, että hän olisi tehnyt kuvitetun Kalevalan. Hän ei ennättänyt saattaa työtään päätökseen, Kristian Huitula toteaa. Kristian Huitulan Kalevala tulee sopivaan aikaan juuri Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoteen. Tekijä itse sanoo, että ajoitus on sattumaa. -Ei tuota aikataulua ole sillä tavalla pystynyt suunnittelemaan. Vielä kaksi vuotta sitten ei olisi rahkeet riittäneet tuon tekemiseen. Ehkä minua on johdattanut Gallen-Kallelan henki, Kristian naurahtaa.

Kumma kyllä, Kalevalaa on hyödynnetty suomalaisessa sarjakuvassa hyvin vähän. Aku Ankkakin julkaisi juhlan kunniaksi Kalevala-erikoisnumeron, mutta siihenkin sisältö piti hakea kaukaa. Kalevalan kaltaista mystiikkaa edustivat kääpiöintiaanit.
-Kalevala perustuu legendoihin, joten se on mielekästä toteuttaa sarjakuvana. Suomalainen sarjakuva on viime aikoina ollut lähiörealismia.

Albumi täysin omin ehdoin
Sarjakuva-Kalevalaa voi syystä sanoa työvoitoksi. Kristian on kustantanut albuminsa kokonaan itse, ja sen tekemiseen häneltä kului puolitoista vuotta.
-En edes yrittänyt tarjota sitä yhdellekään kustantajalle. Koetin kyllä hakea tukea albumin tekemiseen muun muassa Kalevalan juhlavuoden rahastosta, mutta rahanjakajat eivät oikein tuntuneet ymmärtävän, mistä tässä on kysymys.
Työtä hidasti myös, että piirtämisen ohessa piti myös opiskella. Kristian opiskelee äänitekniikkaa TTVO:ssa.
-Piirtämiseen pitää kuitenkin keskittyä sataprosenttisesti, kun sitä rupeaa tekemään. Ei voi esimerkiksi ruveta piirtämään aikansa kuluksi, jos puolen tunnin päästä pitää lähteä jonnekin.
Kristian kertoo, että parhaimmillaan hän pystyi tekemään sivun päivässä, mutta realistisempi tahti on yksi sivu kolmessa päivässä.
-Jos yrittää nopeammin, rupeaa vippaamaan päästä.
Sarjakuva-Kalevala on kuitenkin mennyt hyvin kaupaksi, sillä ensimmäinen painos myytiin loppuun kolmessa kuukaudessa, vaikka teoksesta ei pidetty paljonkaan ääntä. Hyvin kiinnostuneen vastaanoton se on saanut muun muassa äidinkielenopettajilta.
-Kalevala myy itse itseään, vaikka sarjakuva ei menekään muuten oikein hyvin kaupaksi Suomessa - strippisarjoja lukuun ottamatta.

Vaikutteet eurooppalaisesta sarjakuvasta
Vaikka Kristian puhuu Gallen-Kallelasta, hän sanoo, ettei ole hakenut malleja tämän maalauksista.
-Tietysti Gallen-Kallela on vaikuttanut jokaisen suomalaisen visuaaliseen käsitykseen Kalevalasta. Minun sarjakuvani pohjaa kuitenkin eurooppalaiseen sarjakuvagenreen.
Kristian luettelee esikuvikseen sellaisia sarjakuvantekijöitä kuin Didier Comés, Enki Bilal ja Moebius.
Comesin vaikutus näkyy selvimmin ryppykasvoisessa Antero Vipusessa.
-Antero Vipunen on mielenkiintoinen hahmo ja se kiehtoi minua jo koulussa mystisyytensä vuoksi. Sitä paitsi Antero Vipusta oli mielenkiintoista alkaa piirtää, koska siitä ei ole valmista kuvaa, kuten muista Kalevalan hahmoista.
Kalevalan muuttaminen kahdeksi 68-sivuiseksi sarjakuvaksi on sinänsä vaativaa, että tekstiä on valtava määrä. Kristian on karsinut tekstistä huomattavan osan, mutta sarjakuva-Kalevala on edelleen melkoinen lukupaketti.
-Minua pelotti, että siitä tulee helposti liian jäykkä ja raskaslukuinen. Olen yrittänyt kuvilla saada vastapainoa tekstin määrälle. Kuvitus ei ole mitenkään kaavamainen, vaan esimerkiksi ruutujako on joka sivulla erilainen, Kristian selittää.
-Tietysti olisin voinut lisätä siihen ilmaa ja piirtää enemmän kuvia, mutta sivumäärä olisi kaksinkertaistunut. Sitä paitsi, ettei se enää siinä vaiheessa olisi ollut autenttinen Kalevala.

Julkaistu Aamulehden Allakassa kesäkuussa 1998

Kutosdivarijoukkue pelaa
mestaritason sarjakuvassa

Pauli Kallion kanssa on helppo sopia tapaaminen.
"Voit katsoa lehdestä. Olen aina kotona, kun televisiosta tulee MM-jalkapalloa."

Urheilun ystävä tai ei, jokainen lienee kuullut jalkapalloilija Pauli Kalliosta, joka pelaa tamperelaisessa puulaakijoukkueessa Gotham City FC. Tai ei ehkä aivan jokainen, mutta hänen kirjoittamiinsa sarjakuviin lienevät useimmat törmänneet. Pauli Kallion päästä nimittäin lähtevät tekstit muun muassa Kramppeihin ja nyrjähdyksiin, Ornette Birks Makkoseen ja FC Palloseuraan.
Viimeksi mainittu on ilmestynyt syksystä lähtien päivittäisstrippinä Hesarissa, ja huhtikuussa stripeistä ilmestyi ensimmäinen kokooma-albumi Nurmikenttien kutsu. FC Palloseuraa piirtää Pentti Otsamo, hänkin Puupää-hatulla palkittu sarjakuvantekijä niin kuin Kalliokin. Kahden osaavan tekijän yhteistyön tulos on erinomainen sarjakuva, joka luotaa erinomaisesti amatööripelaajien ja näiden läheisten ajatusmaailmaa. FC Palloseuraa voisi hyvällä syyllä pitää jopa vuosikymmenen parhaana kotimaisena strippisarjana.

Ammattiylpeitä amatöörejä
Sarjan sankarijoukkue FC Palloseura tahkoaa kuudetta divisioonaa. Amatööripelaajat rypevät välillä omassa huonoudessaan, mutta pystyvät välillä kelpo suorituksiin. Jälkipelissä he ottavat kaiken irti niin omista maaleistaan kuin urheiluvammoistaankin. Eikä puulaakijoukkue olisi aito ilman suurieleistä valmentajaa.
- Olen pitänyt sen linjan, että Palloseura häviää, mutta myös pelaa joskus tasan tai voittaa. En ole halunnut pistää joukkuetta aina häviämään, kuten Jaska Jokusessa, Pauli Kallio selittää.
Ilmeisesti FC Palloseura on kuitenkin tuomittu ikuiseksi kutosdivarijoukkueeksi, vaikka se on välillä lähelläkin nousta sarjaporrasta ylemmäs.
- En usko, että se edes haluaa nousta kutosdivarista. Se vaatisi lisää satsausta ja ottelumatkat pitenisivät.

Batmanin kotijoukkue
Pauli Kallion joukkue Gotham City FC pelaa puulaakin A-sarjassa, eli puulaakien ylimmässä portaassa. Joukkueen nimi viittaa Batmanin kotikaupunkiin.
- Joukkueessa on pari muutakin sarjakuvaihmistä ja loput soittelevat bändeissä. Joten ei se taida ihan tavallinen puulaakijoukkue olla.
Pauli toteaa, ettei yhdelläkään FC Palloseuran jäsenellä ole suoranaista esikuvaa Gotham City FC:ssä.
- Tietystihän jokaiselle FC Palloseuran tyypille voi löytää vastineen tosielämästä, jos oikein etsii. Esikuvia ei kuitenkaan. Toki treeneissä ja peleissä tulee tilanteita, ja repliikkejä, joita voi hyödyntää sarjakuvissa.
- Jos nyt yrittää olla rehellinen, täytyy myöntää, että kaikissa hahmoissa on aina jonkin verran minua itseäni, mutta ei mitenkään suoraan. FC Palloseuran Kulmalallahan on ponnari niin kuin minulla, mutta sekään ei tarkoituksellista, sillä kun sarjan ensimmäiset stripit tehtiin 1993, minulla oli vielä lyhyt tukka.

Sarjakuvaa kaikesta tutusta
Alun perin FC Palloseura tehtiin vuoden 1994 Kemin sarjakuvakilpailuun. Kemistä tuli voitto, mutta lehtiin se ei käynyt kaupaksi.
- En osannut silloin ajatellakaan, että pystyisin tekemään päivittäissarjaa. Myöhemmin sitten rupesin katsomaan Hesarissa ilmestyviä sarjoja ja tajusin, ettei ollut mitään syytä epäillä, ettenkö pystyisi siihen. Sinne sain sen läpi vuoden pehmittämisen jälkeen.
Pakon edessä myös ideoita syntyy enemmän.
- Käsikirjoittamista auttaa, että sarjaa pitää tehdä paljon. Aihepiiriä pitää pyöritellä mielessä ja sille pitää uhrata aikaa ja energiaa.
Pauli lienee Suomessa ainut, joka voi sanoa hankkivansa elantonsa käsikirjoittamalla sarjakuvia. Tosin hänellä on vielä toinenkin ansiotyö Yo-talon dj:nä, mutta dj-keikkoja on vain parikymmentä vuodessa. Nykyään Pauli kirjoittaa kaikkiaan viittä sarjaa.
- Olen käyttänyt aika tarkasti hyväksi ne erikoisalueet, jotka tunnen. Nyt ei ole tulossa mitään uusia sarjoja. Itse asiassa pitäisi oikeastaan koettaa vain vähentää sarjoja ja yrittää saada niitä useampiin lehtiin. Voisi keskittyä tiettyihin ja tehdä ne paremmin.
Monessa sarjassa on se etu, että voi hyödyntää laajemmin aihepiirejä ja teemoja.
- Kun sarjoja oli vähemmän, tuli usein ideoita, jotka eivät sopineet yhteenkään sarjakuvaani. Joskus tuli sitten väkipakolla väännettyä idea väärään muotoon.
Nykyäänkin minulla voi olla idea mielessä parikin vuotta käyttämättä, koska sille ei ole järkevää käyttöä.

Kahdeksannet kisat television ääressä
Jalkapallon MM-kisojen aikaan Pauli on tiiviisti television ääressä. Hän katsoi ensimmäiset MM-kisansa TV:stä kymmenvuotiaana vuonna 1970 ja on sen jälkeen seurannut kaikki kisat tarkasti. Suosikki on ensimmäisistä kisoista lähtien ollut Brasilia. Tämänvuotisista kisoista hän oli ensimmäisen viikon aikana missannut kaikkiaan parikymmentä minuuttia, koska oli myöhästynyt muutaman ottelun alusta.
- Näistä otteluista ei ole oikeastaan virinnyt paljonkaan ideoita, koska olen eläytynyt niin vahvasti matseihin, etten ole ajatellut käsiksiä, Pauli toteaa.
Työasioihin keskittyminen ei välttämättä sopisi kisatunnelmaan.
- Yksi kaveri on STT:llä töissä ja ehdotti joskus, että voisin kirjoittaa Tampereen paikallisista peleistä. Kieltäydyin ehdottomasti. Haluan kuitenkin pitää joitakin harrastuksia, jotka ovat täysin erillään työstä.

Julkaistu Aamulehden Allakassa

Timo Kähkönen jatkaa realistisen sarjakuvan perinnettä
Valon ja varjon leikki syntyy
päiväkausien uurastuksella

Timo Kähkösen kämpässä kiinnittyy huomio kahteen seikkaan, jotka kielivät jotain hänen saamistaan vaikutteista: seinällä komeilee Mustanaamio-taulu ja Kähkösen otsalla roikkuu Teräsmies-hiuskiehkura.
Timo Kähkösen piirtämä ja Timo Varpion kirjoittama kauhu- ja jännitystarinakokoelma Synkkä ja myrskyinen yö ilmestyi hiljattain. Varpio on tuttu muun muassa yhteistyöstään Sami Toivosen kanssa, mutta Kähköselle tämä on esikoisalbumi. Tosin Kähkösen Pattiman julkaistiin Suomen Madissa jo vuonna 1988, vuonna 1993 tuli kolmas sija Kemin sarjakuvakisassa Varpion tarinalla Omenapuu, ja siinä välissä useita Kähkösen tarinoita ehti ilmestyä esimerkiksi Alphassa.
Runsaasta tuotannostaan huolimatta Timo Kähkönen on ollut melko tuntematon ainakin sarjakuvapiirien ulkopuolella. Synkkä ja myrskyinen yö osoittaa, että rahkeita miehellä ainakin on. Kähkönen käyttää lähes pelkästään jyrkkiä mustavalkokontrasteja, mutta pystyy luomaan hyvin realistisen näköisiä ja ilmeikkäitä ihmishahmoja. Myös miljööt hän luo huolellisesti. Albumin nimitarinaa varten hän vietti pitkiä aikoja muun muassa huoltoasemalla saadakseen aidonnäköisen tilan tarinaansa.
Kähkönen sanoo itse lukevansa melko vähän sarjakuvia. Mielisarjoikseen hän mainitsee Teräsmiehen, Mustanaamion sekä Frank Millerin Sin Cityn.
"Frank Miller käyttää tarkkaan mietityllä tavalla valo-varjo-efektejä. Hän ei piirrä lainkaan ääriviivoja, ja hänen kuvansa vaativat lukijalta tavallista enemmän, koska niistä ei välttämättä heti ymmärrä, mitä ne esittävät. Mustanaamioita en lue tarinoiden takia, vaan siksi, että ne ovat usein hyvin piirrettyjä. Tasohan vaihtelee hyvin paljon, ehkä joka viidennessä jutussa teksti ja tarina toimivat."
Kähkönen kokeili itsekin Synkässä ja myrskyisessä yössä, ettei piirtänyt lainkaan ääriviivoja.
"Siten kuvat ovat lähempänä totuutta, valokuvamaisempia."
Ääriviivojen pois jättäminen myös säästää vähän aikaa, joskaan ei paljon. Nopeutus on kuitenkin tervetullut, sillä yhden sivun tekemiseen Kähkönen kertoo menevän 4–6 päivää – ja päivät ovat yleensä yli 10-tuntisia.

Halpahenkistä laatusarjakuvaa
Synkkä ja myrskyinen yö -albumissa on kolme tarinaa. Ensimmäisessä pizzakuski joutuu tahtomattaan keskelle huumebisnestä, toisessa uusi nimismies joutuu selvittämään lapsimurhia pienessä Lapin kunnassa ja törmää epäilyttävään Joulupukkiin. Kolmannessa taikuri höykyttää aloittelevaa tv-lupatarkastajaa.
"Tarkoituksemme oli tehdä pulp-henkinen albumi eli hyödyntää kioskikirjallisuuden perinnettä. Koko albumi on tehty vähän liioitellen ja kieli poskessa", Kähkönen selittää.
Timo Varpio on onnistunut kirjoittamaan vetäviä ja kiehtovia juonikuvioita, jotka houkuttelevat lukemaan tarinan kerralla loppuun. Tehoalun ja -jatkon jälkeen on kuitenkin vaikea keksiä yhtä kantavaa loppua. Kioskinovelleissa on yllättävät loppuratkaisut käytetty niin moneen kertaan, että on lähes toivotonta keksiä mitään ylen omaperäistä. Ehkä tyylilajista johtuu myös, että tarinat tahtovat jäädä vähän ulkokohtaisiksi ja henkilöt pinnallisiksi. Jokseenkin pienistä puutteista huolimatta Synkkä ja myrskyinen yö on kuitenkin takuuvarmaa viihdettä.
"Halusimme suunnata albumin muille kuin sarjakuvafriikeille. Sen piti olla helposti ymmärrettävä. Seuraavasta albumista tulee sitten syvempi."

Opettajan pätevyys varmuuden vuoksi
Täysin toisenlainen kuin Synkkä ja myrskyinen yö on Varpion ja Kähkösen toinen   yhteistyöprojekti, Opettaja-lehdessä ilmestyvä strippisarja Maikat.
"Kun piirsin Pirkkalaiseen Uuno-strippisarjaa, hain erikoisia kuvakulmia. Maikoissa olen ottanut sen linjan, että kuvaan kaikkea silmien tasolta ja hyvin selkeästi. Oli kauhean vaikea muuttaa yhtäkkiä tyyliä, kun en ollut kuuteen vuoteen piirtänyt huumoristrippejä."
"Sitä kunnioitan Varpion Timossa, että hän pystyy kirjoittamaan mitä vain, hän ei ole fetisisti mihinkään suuntaan. Niinhän ammattilaisen pitää pystyä tekemäänkin: kuuntelemaan, mitä asiakas tahtoo."
Opettajien piirtäminen sopii Kähköselle hyvin, sillä hän opiskelee toista vuotta Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitoksessa, ja vuonna 1999 hänestä pitäisi tulla valmis luokanopettaja. Tosin hän epäilee, jaksaako jäädä opettajaksi vai seuraako Punaniska-piirtäjän Harri "Wallu" Vaalion esimerkkiä. Tämä nimittäin valmistui samasta koulusta vuonna 1979, oli viisi vuotta opettajana, ja ryhtyi sitten täysipäiväiseksi sarjakuvapiirtäjäksi.
"Tietysti on hyvä hankkia opettajan pätevyys. Onpahan sitten suojatyöpaikka, jos sarjakuva ei lähde vetämään."
Toimintasarjakuvalla on Suomessa vaikea elää, mutta Kähkösellä on muutakin mielessä. Dokumentaarista sarjakuvaa on Suomessa tehty hyvin vähän. Veikko "Joonas" Savolaisen piti aikoinaan aloittaa sarjakuva Sibeliuksesta, mutta hän ei lopulta uskaltanut urakkaan ryhtyä.
"Sille oli jo kansainvälinen levityskin suunnitteilla. Sellaiseen voisin ruveta, jos rahoitus järjestyisi", Timo Kähkönen maalailee.

Julkaistu syksyllä 1995

Sarjakuva voi välittää ihan oikeaa tietoa

Vainotut kuvaa Suomen

noitavainoja ja uskomuksia

Janne Myllysen Vainotut on tähän mennessä kunnianhimoisin yritys tehdä dokumentaarista sarjakuvaa Suomen historiasta. Se kertoo noitavainoista, joita oli Länsi-Suomessa 1600-luvulla. Historiallisia aiheita on muutenkin käsitelty hvyin vähän kotimaisessa sarjakuvassa. -Olemme unohtaneet juuremme. Minäkin aioin aluksi tehdä tarinan Keski-Euroopan vainoista, mutta aloin tutkia Suomen historiaa ja löysin varsinaisia aarteita, Janne Myllynen kertoo. Vainotut kertoo noitavainoista pienen alasatakuntalaisen kylän näkökulmasta. Siinä nuori tyttö osallistuu tietämättään kirouksen langettamiseen ja joutuu lopulta oikeuden eteen. Vainotut on tarinana eheä, mutta keskinkertainen. Piirrostyyli on hyvin realistinen, muistuttaa Will Eisneria, mutta ei ole niin sulava. Kaikki tekstit - myös repliikit - on sijoitettu kuvien ala- tai ylälaitaan, mikä tuntuu moderniin sarjakuvaan tottuneesta vieraalta. Muut ominaisuudet kuitenkin tekevät albumista merkittävän - se nimittäin on oiva muistutus sarjakuvan informatiivisuudesta. Vaikka sarjakuva on lopulta tunnustettu ihan myönteiseksi ilmiöksi, sitä ei vielä osata hyödyntää opetus- ja sivistystyössä. Myllynen on hankkinut huomattavan määrän pohjatietoa, hän muun muassa kävi Satakunnassa kuvaamassa maisemia ja rakennuksia ja luki aiheesta kaikkiaan satakunta kirjaa.

Pienet tiedonsirpaleet on ujutettu mukavasti osaksi kertomusta. Miljöö ja henkilöt ovat mahdollisimman autettisia. Puvut ovat senaikaisen mallin mukaisia, ja henkilöillekin tekijä on lainannut ulkonäön ja luonteen sukulaisiltaan. Tarinassa tulee esille paljon senaikaisia uskomuksia ja parannuskeinoja.

-Oli vaikea kuvata senaikaista ajattelutapaa. Silloin uskottiin maahisiin ja peikkoihin, ja jos joku langetti kirouksen, se otettiin todesta, Janne Myllynen kuvailee.

Suomen noitavainoissa kuoli muutamia kymmeniä ihmisiä, yleensä keski-ikäisiä naisia. Vainoja oli 1600-luvun loppupuolella Pohjanmaalla, Ala-Satakunnassa ja Ahvananmaalla. Noitavainot alkoivat, kun maallinen esivalta halusi valvoa tarkemmin kansalaistensa tekemisiä.

Laki oli ankara noidille, mutta sitä noudatettiin löysästi. Paikalliset tuomioistuimet langettivat usein ankariakin rangaistuksia, mutta Turun hovioikeus yleensä lievensi ne sakoiksi. Varsinkin kuolemantuomiota vältettiin. Kun joku syytti toista noidaksi, hän usein tavoitteli sillä omaa etua. Jos talo paloi, saattoi syyttää toisen langettaneen talolle kirouksen ja näin vaatia vahingonkorvauksia.

 

Sarjakuvaa tehdään

vasemmalla kädellä

Janne Myllynen on 21-vuotias, kotoisin Nurmeksesta, ja hän opiskelee kolmatta vuotta Kuvataideakatemiassa. Vainotut on hänen esikoisalbuminsa. Hän kustansi sen itse Kuvataideakatemian tuella. Hän teki albumiaan vaivihkaa, eikä hänen töitään ole juuri nähty tätä ennen. Kunnianhimoa hänellä ainakin tuntuu riittävän.

-En halunnut mainostaa, ennen kuin minulla oli kunnon nyrkkikamaa. Uusi suomalainen sarjakuva on päiväkirjatuherrustasolla: siinä käsitellään lähinnä ihmissuhteiden rikkoutumista, ja sitä tehdään hetken inspiraatiosta. Tarinat ovat kommentteja tästä ajasta; niillä on dokumenttiarvoa, mutta ne eivät voi kiinnostaa laajaa yleisöä.

Myllynen arvelee, että ongelma johtuu pitkälti siitä, ettei kukaan uskalla tarpeeksi paneutua yhden sarjakuvan tekemiseen. Sarjakuvasta ei uskalleta tehdä ammattia. Suomessa ei ole pitkää sarjakuvaperinnettä eikä myöskään riittävän suurta yleisöä, jotta elanto irtoaisi.

---

Julkaistu Aamulehdessä, Etelä-Suomen Sanomissa, Keskisuomalaisessa, Pohjalaisessa, Satakunnan Kansassa, Savon Sanomissa ja Turun Sanomissa 15.8.1995, Hiroshiman pommin 50-vuotismuistopäivänä

Atomipommi räjähtää aina uudelleen
japanilaisessa sarjakuvassa

Japani on maailman suurin sarjakuvatuottaja ja ainut maa, joka on konkreettisesti kokenut atomipommin tuhot. Atomipommia sivutaankin japanilaisessa sarjakuvassa hyvin usein. Perusteellisimmin ja henkilökohtaisimmin on Hiroshimaa käsitellyt Keiji Nakazawa eepoksessaan Hiroshiman poika, josta on osa julkaistu myös suomeksi.
Keiji Nakazawan Hiroshiman poika (Hadashi no Gen) kertoo hiroshimalaisesta Nakaokan perheestä ja tämän elämästä ennen ja jälkeen Hiroshiman pommin. Tarinan päähenkilö on perheen nuori poika Gen, joka jää räjähdyksessä henkiin äitinsä kanssa. Tarinassa on hyvin paljon yhtymäkohtia Nakazawan omaan elämään, sillä hän itse oli kuusivuotias, kun pommi pudotettiin, ja hän menetti räjähdyksessä isänsä, siskonsa ja veljensä.
Hiroshiman poika ei syytä pommin pudottaneita ulkovaltoja, vaan se on protesti koko sotaa ja militarismia vastaan ja kannanotto inhimillisyyden ja auttamisen puolesta. Nakaokan perheen isä protestoi hyvin vahvasti koko sotaa vastaan, koska kaikki ruoka ja varat menevät sotimiseen ja koko maa kärsii nälästä. Perhettä syytetään epäisänmaalliseksi ja sitä syrjitään tästä syystä.
Pommin pudottua Gen ja hänen äitinsä sekä tämän heti räjähdyksen jälkeen syntynyt vauva joutuvat selviytymään kolmestaan. Pommin jälkeistä kaaosta kuvataan seitsenvuotiaan Genin silmin. Hän kohtaa kasapäin ruumiita, joidenkuiden iho on sulanut, jotkut anovat apua raunioiden alta. Gen yrittää auttaa, mutta leviävä tulipalo pakottaa pakenemaan. Paettuaan tuhotusta Hiroshimasta Nakaokat kohtaavat uudestaan ihmisten julmuuden. Kotinsa menettäneitä ei tahdota auttaa ja räjähdyksen polttamat eloonjääneet suljetaan lukkojen taakse kuolemaan pois terveiden silmien alta.

Sarjakuvan kautta
Hiroshima sai kasvot
Hiroshiman poika on hyvä esimerkki sarjakuvan havainnollisuudesta. Esimerkiksi koulun historianopetuksessa atomipommin uhrien määrä on jäänyt vain kylmäksi tilastofaktaksi, mutta sarjakuvan kautta numerot saavat kasvot. Läntisessä maailmassa vastaava on Art Spiegelmanin Maus, jossa tekijä kuvaa isänsä kokemuksia natsien juutalaisvainoissa.
Keiji Nakazawa aloitti Hiroshiman pojan piirtämisen vuonna 1973. Siitä tuli hänelle elämäntyö, sillä hän tekee tarinaa vieläkin. Tähän mennessä on sitä on valmistunut parituhatta sivua. Nakazawa sanoo aloittaneensa sarjakuvan tekemisen innostaakseen jälkipolvia tekemään työtä rauhan puolesta.
Vuonna 1976 Hiroshiman poikaa alkoi kääntää englanniksi ryhmä nimeltä Project Gen, joka koostui japanilaisista ja amerikkalaisista vapaaehtoisista. Käännettyä sarjakuvaa levitettiin muun muassa kouluihin. Project Genin sanoma oli sama kuin Nakazawankin: ei enää Hiroshimaa.

Toimintaa ydintuhon
jälkitunnelmissa
On tuskin yhteensattumaa, että moni japanilainen toimintasarjakuva on sijoitettu ydinsodan runtelemaan maailmaan. Piakkoin suomeksikin ilmestyvä Akira alkaa siitä, kun ydinpommi tuhoaa Tokion. Myös sellaiset suositut sarjat kuin Crying Freeman, Appleseed, Dominion ja Legend of mother Sarah tapahtuvat atomisodan jälkeen. Myös usein esiintyvällä tuhoamisvimmalla voi olla yhteys Hiroshiman ja Nagasakin joukkotuhoon. Monissa sarjoissa tuhotaan vähintään kaupunkeja ja Outlandissa tuhotaan koko maailma.
Ensimmäinen yritys käsitellä Hiroshiman pommia animaation keinoin oli Renzo ja Sayoko Kinoshitan Pica-Don. Se on kymmenminuuttinen animaatio, joka kuvaa kaupungin rauhallista heräämistä juuri ennen pommin putoamista ja pommia seurannutta painajaismaista kaaosta.
Animaatiolla on pystytty muuttamaan kuviksi ne karmeat näyt, joiden kuvaaminen vaatisi muuten kalliita erikoistehosteita. Renzo Kinoshita sai idean tehdä animaatio, kun hän näki Hiroshiman ja Nagasakin kokeneiden maalauksia ja piirroksia. Pica-don on salamaa ja jyrähdystä kuvaava sana, joka viittaa pommiin. Pica-don nähtiin Tampereen filmijuhlilla tänä vuonna.

Julkaistu Aamulehdessä syyskuussa 2001

Tarinoita sarjakuvan vaikeudesta

Joakim Pirisen sarjakuvat ovat aina vaatineet pureskelua, mutta Meitä kustaan silmään on lukukokemuksena erityisen läkähdyttävä. Pirinen lataa jokaisen ruudun täyteen informaatiota, kuljettaa tarinoitaan jatkuvasti vaihtuvin juonenkääntein ja kaiken päätteeksi vaihtaa vielä jatkuvasti tyyliään tarinasta toiseen ja jopa tarinan sisällä. Paketti on niin tuhti, että se ei aukea yhdeltä istumalta tai kahdeltakaan.

Oikeastaan koko albumin henki kiteytyy ensimmäiseen, sivun kokoiseen ruutuun, jossa puolialaston King Kongin kokoinen Kulli-Iivari tunkee junaa kalsareihinsa, alanurkassa piirtäjä perheineen pui tälle nyrkkiä, taustalla liekehtii raunioitunut kaupunki ja lentokoneet putoavat taivaalta... Itse tarina alkaa railakkaan illan kuvauksena, mutta päätyy lainaamaan Gulliverin retkiä ja kritisoimaan rahan valtaa.

Pirinen itse kertoi piirtävänsä parhaiten masentuneena, pää täynnä itsemurha-ajatuksia. Vimmaisista kuvista voi arvata, kuinka välillä depressio on ottanut vallan, välilllä taas Pirinen näyttää löytäneen sisäisen lapsensa ja päästäneen luomisen ilon puhtaana paperille. Albumissa käsitellään luomisen vaikeutta, sosiaalisia ongelmia ja lainataan jopa Marco Polon matkakertomuksia. Hurjimmillaan Pirisen kokeilunhalu on omaelämäkerrallisessa Mene kotiin -tarinassa, jossa raskaan työpäivän jälkeinen kotimatka muuttuu houreiseksi tripiksi, jossa tyyli vaihtuu yhtä mittaa. Meitä kustaan silmään on Pirisen aiempia albumeita hajanaisempi, mutta miehen paluu sarjakuvan pariiin on tervetullut. On mielenkiintoista odottaa, mitä tulee seuraavaksi.

 

---

Julkaistu Aamulehden Allakassa lokakuussa 1995

Inkalle vieraantuminen on voimavara Inka Nousiainen puhuu vuolaasti ja selittää käsillään, kunnes yhtäkkiä jähmettyy ja katkaisee puhetulvansa. "Kauheaa. Mitä, jos minulle käy niin, että minä puhun ja puhun ja puhun, eikä minulla sen jälkeen olekaan enää mitään sanottavaa?"

Inka Nousiaisen esikoisteos Kivienkeli sai Topelius-palkinnon vuonna 1993. Inka oli tuolloin 17-vuotias.
"Kivienkelin vastaanotto oli kannustavaa, mutta myös rankkaa ja pelottavaakin. Kaikki oli niin uutta, eikä minulla ollut vielä näkemystä monista asioista. Se oli tietysti tosi hieno alku uralle, mutta se ei ole tuonut paineita. En kuvittele itsestäni liikoja, vaan olen valmis kehittymään."
Topelius-palkinnon jälkeen Inka kirjoitti ylioppilaaksi Juvalla, oli vuoden Oriveden opiston kirjoittajalinjalla ja on nyt aloittanut kirjallisuuden opiskelun Tampereen yliopistossa.
"Juvalla jotkut suhtautuivat minuun kaunaisesti, kun sain palkinnon. Niinpä Orivedelle mennessä vähän jännitti, kuinka minut otetaan vastaan, mutta vain muutama tiesi minusta. Tampereella minua ei ole tunnistanut juuri kukaan."
"Oikeastaan on hassua, että olen vieläkin näin nuori. Olin vastikään Otavan tiedotustilaisuudessa, ja siellä oli minun lisäkseni esimerkiksi Esko Aho, Erno Paasilinna, Laila Hietamies ja Lenita Airisto. Jotenkin tuntui, etten minä ihan vielä kuulu siihen porukkaan.

Romaanihenkilö kurssikaverina
Syyskuussa ilmestyi Inkan toinen kirja Kiinalaiset kengät. Se on kertomus Annasta, parikymppisestä tytöstä, jonka elämästä tuntuu puuttuvan kiinnekohdat. Elämä puristaa kuin kengät, joita käytettiin Kiinassa vielä vuosisadan alussa naisten jalkojen typistämiseen. Kaikki muuttuu, kun Anna kohtaa Tonin. Kohtaaminen nostaa pinnalle Annan raskaat muistot ja kuvitelmat.
Kiinalaiset kengät on luokiteltu nuorten kirjaksi, mutta se poikkeaa nuorten kirjojen tyylistä huomattavasti. Siinä on runsaasti kuvitelmia ja takaumia, ja sitä lukiessa joutuu koko ajan pysymään tarkkana, jotta tajuaa, mikä on mitäkin.
"Ei sitä oikeastaan voi kategorioida. Monet aikuiset löytävät siitä varmasti paljon asioita, joita nuoret eivät tajua."
Kiinalaisten kenkien Annalla on ongelmia vanhempiensa kanssa. Myös Kivienkelissä oli samankaltaisia teemoja.
"Moni varmaan kuvittelee, että minulla on tosi ongelmallinen isä- ja äitisuhde, vaikka Kiinalaiset kengät on täysin mielikuvituksen tuotetta. Tietysti mukana on jotain omaakin, mutta lähinnä vain tunnelmia."
"Olisi muuten mielenkiintoista nähdä, kuinka kukin lukija näkee kirjan miljöön ja henkilöt. Kaikilla on kuitenkin niin omanlaisensa kuva asioista. Orivedellä oli tyttö, joka näytti juuri siltä, miksi olin Kiinalaisten kenkien Annan ajatellut. Taisin muutaman kerran jäädä tuijottamaan häntä ja miettimään: 'Tiedän sinusta kaiken.'"

Oma maailma irrallaan arjesta
"Muutama päivä sitten tuli Kiinalaisten kenkien ensimmäinen arvostelu. Siinä sanottiin, että 'Inka Nousiainen valmistelee nyt vakavasti kirjailijan uraa'. Minä olin aivan hämmästynyt, että aijaa, kiva kun kerroit.
"Minä tulen varmasti aina kirjoittamaan, mutta minusta tuntuu, etten pystyisi hankkimaan sillä elantoani, koska kirjoittaminen on minulle niin kausiluontoista. Minä en osaa improvisoida tuosta vaan. Orivedellä oli kirjoitusharjoituksia, ja oli kauhean vaikea tehdä mitään kunnollista, kun aikaa oli esimerkiksi vain viisi minuuttia."
Inka ei osaa kuitenkaan nimetä mitään muutakaan, mitä tekisi elääkseen, jos ei kirjoittaisi.
"Siinähän se ongelma onkin. Pirjo Hassinen sanoi yhdessä haastattelussa ihanasti: 'Kirjoittaminen on kaikki mitä osaan, ja minusta se riittää yhdelle ihmiselle.'"
Inka sanoo, että monilla on harhakäsityksiä kirjoittamisesta. Tekstin suoltaminen paperille on itse asiassa hyvin pieni osa luomisprosessia. Suuri osa ajasta on painiskelua sisältöön liittyvien ongelmien kanssa.
"Minulla on kolmatta kirjaa varten jo materiaali valmiina, mutta se on pelkkää sumua. Nyt tuntuu, etten jaksa tehdä mitään. Pitää vain elää ja antaa jonkin osan itsestään täyttyä."
"Usein tuntuu, että kaikki asiat on jo kirjoitettu niin moneen kertaan, että mitä tässä enää kannattaa yrittää. Joskus tulee kuitenkin varmuus, miten kirjoittaa. Silloin pitää vain antaa tulla."
Kirjoittaminen on muuttanut Inkan ajatusmaailmaa, vaikka hän sanoo aina olleensa hieman omituinen.
"Oikeastaan en elä lainkaan tavallista arkielämää, vaan minulla on koko ajan oma toinen maailma mukanani. Olen vieraantunut joistakin asioista ja ihmisistä, koska olen huomannut, että ajattelen asioita niin eri tavalla. Tavallaan sellainen vierauden tuntu on surullista, mutta toisaalta se on voimavara, joka auttaa kirjoittamaan."

 

---

Julkaistu 10 maakuntalehdessä erilaisin paikallisin painotuksin joulukuussa 1995

Finn Jor välittää norjalaisille
kuvan menestyvästä Suomesta

Norjalainen kirjailija Finn Jor on tehnyt norjalaisille kirjan Suomesta. Teos on eräänlainen yleisesittely Suomesta. Kirjassa kierretään Suomea turistin lailla, tutustutaan merkittäviin nähtävyyksiin ja historiaan. Aloite kirjan tekemisestä tuli Suomen ulkoministeriöstä. Esipuheen mukaan teos ei ole kuitenkaan turistiopas, vaan kirjailija on pyrkinyt pintaa syvemmälle.
- Norjalaiset eivät tiedä Suomesta juuri mitään. Koulun maantiedon kirjassa on viisi sivua Pohjoismaista, ja näistä vain yksi Suomesta. Yhdelläkään norjalaisella tiedotusvälineellä ei ole kirjeenvaihtajaa täällä. Ennen Suomea koskevia uutisia tuli vain silloin, kun Kekkonen vieraili Moskovassa tai saunasta keksittiin uusia teorioita. Suomi-kuvaa muokkasivat myös tv-näytelmät, joissa juotiin ja tapeltiin, Finn Jor selittää kirjansa taustaa.
Suomi on Jorille jo hyvin tuttu, sillä hän viettää kesänsä Heinävedellä, vaimonsa Eeva-Liisan kotipaikkakunnalla. Finn Jor halusi tehdä kirjansa turistin näkökulmasta, koska Suomi muistuttaa monessa mielessä Norjaa. Kansojen luonteissa ovat yhteisiä protestanttinen etiikka, mieltymys alkoholiin ja luontoon sekä isänmaanrakkaus.
- Kun oslolaiset tulevat Helsinkiin, he näkevät presidentinlinnan ja Tuomiokirkon. He tuntevat olonsa kotoisaksi, koska maisema muistuttaa Osloa.
Suomen historian merkittäviin norjalaisiin kuuluu muiden muassa Wilhelm Gutzeit, joka perusti Kotkaan puuteollisuusyrityksen. Kotkaan tuli myös fredrikstadilainen Adolfsenin perhe. Yksi perheen pojista suomensi nimensä Ahtisaareksi, ja nimi on nykyään jo jokseenkin tunnettu. Jor kertoo myös, että Bergeniläinen ovat tunnettuja puheliaisuudestaan ja tarinoistaan - Norjallakin on siis omat savolaisensa.

Suomi-peikko
pelotti Norjaa

Vaiettu ulkopoliittinen seikka on, että pitkän aikaa ennen toista maailmansotaa norjalaiset pelkäsivät Suomen valloittavan Norjan. Uhkakuva voimistui erityisesti 1930-luvulla, kun nationalismi ja Lapuan liike olivat voimissaan. Pelkoa oli elätelty jo 1800-luvun puolivälistä lähtien - ajoista, jolloin fennomaanit alkoivat haaveilla Suur-Suomesta.
Itsenäisyysjulistuksen jälkimainingeissa vuonna 1919 Finnmarkin maaherra kirjoitti, että Suomi tulee olemaan Norjalle vakavampi turvallisuuspoliittinen uhka kuin Neuvostoliitto. Pelkoa lisäsi, että suomalaisia pidettiin aggressiivisina ja laajentumishaluisina. Alettiin puhua suomalaisesta vaarasta ("den finske fare"). Nämä uhkakuvat leimasivat Suomen ja Norjan suhteita talvisotaan asti.
Norjalaiset katuvat, etteivät ajoissa kertoneet, missä Joulupukki. Kaikki lapset oppivat tietämään, että pukki asuu napapiirillä, mutta tarkkaa paikkaa ei haluttu kertoa, koska Joulupukin piti olla satuhahmo auringon itäpuolella ja kuun länsipuolella. Suomalaiset pääsivät kuitenkin kaappaamaan Joulupukin itselleen, kun Markus-setä paljasti tämän asuinpaikan radiossa jo vuonna 1927.
Itä-Suomi ei ole suhteettoman paljon esillä, vaikka Jor viettää siellä kesiään. Hän ihastelee luontoa ja suosittelee muun muassa laivamatkaa Savonlinnasta Kuopioon, joka on "kuin ajaisi laivalla metsään". Luonnon kauneuden ilmentymistä hän nostaa esille myös maitohorsmat, joita suomalaiset eivät muista arvostaa.
-Monet menevät Hollantiin katsomaan tulppaanien kukkimista. Yhtä hyvin he voisivat tulla ihailemaan horsmia.
Aftenpostenin kulttuuriosaston entisenä esimiehenä Finn Jor käsittelee paljon kulttuuria, kuten Savonlinnan oopperajuhlia, Kuhmon kamarimusiikkipäiviä ja Kalevalan vaikutusta Suomen taiteisiin. Hän kehuu myös suomalaista muotoilua ja arkkitehtuuria.
Seinäjoen Tangomarkkinoille on uhrattu kokonainen kappale. Norjalaisista on outoa, että juroiksi tunnetut suomalaiset tanssivat tangoa, kiihkeää eteläamerikkalaista tanssia. Finn Jor kertookin Tangomarkkinoiden syntyneen juuri siksi, että pohjalaismiehet pääsisivät lähemmäs naisia. Jor tuumii, että on vain vähän liioiteltua sanoa tangoa Suomen kansallistanssiksi. Hän selvittää suomalaisten suhdetta tangoon sanonnoin, joiden mukaan "tango on surullinen ajatus, jota voi tanssia" tai "tango on epätoivoinen tanssi".

Suomalaiset
puhuvat teoilla

Jor käsittelee myös lähihistoriaa: kansalaissotaa, talvi- ja jatkosotaa, Karjalan menettämistä ja sodan jälkeistä tasapainottelua idän ja lännen välissä.
Jor kuvaa tämän vuosisadan Suomea hyvin myönteisesti. Hän muistuttaa, että Suomi oli sodassa Ison-Britannian ohella ainut maa, jota akselivallat eivät miehittäneet ja sodan jälkeen Suomi oli ainut, joka maksoi sotakorvauksensa. Talvisotaa Jor nimittää "Suomen pyhäksi sodaksi". Mannerheimia Jor pitää historiamme merkittävimpänä persoonana. Kylmän sodan aikana Suomi vaikeni, mutta suomettumisen aikana puhuttiinkin teoilla eikä sanoilla. Suomi kulki vaivihkaa kohti länttä ja saavutti kansainvälistä mainetta kaikilla merkittävillä aloilla.
Voi olla, ettei Finn Jor katso Suomea enää kovin ulkopuolisen silmin, mutta ainakin hän välittää norjalaisille hyvin myönteisen kuvan Suomesta ja suomalaisista. Tampereen Muumilaaksosta kertoessaan hän esittää vertauksen, jossa lienee myös melkoinen ripaus ironiaa: Suomi on kuin Muumilaakso. Muumit puuhailevat omassa maailmassaan, jota ympäröivät monet vaarat. Välillä muumit toki kokevat hiukan pelottavia asioita, mutta oikeastaan heidän maailmassaan ei loppujen lopuksi voi sattua mitään pahaa.

Teksti: Mikko Keinonen
Norjakielisen kirjan referointi: Annele Nykänen

 

---

Julkaistu Aamulehdessä marraskuussa 1999

1990-luvun Venäjä, lyhyt oppimäärä

Artemi Troitski: Kiinnostavia aikoja. Toimittanut ja kääntänyt Anton Nikkilä. Like 1999. 202 sivua.

Artemi Troitski nousi ainakin pienen piirin suosioon Suomessakin kirjallaan Terveisiä Tshaikovskille, joka käsitteli venäläisen rokin historiaa aikalaisen silmin. Kun Troitski siirtyi Playboyn päätoimittajaksi heräsi epäilys, että Venäjän ensimmäinen rock-journalisti on lopullisesti kaupallistunut eikä hän ole enää tippaakaan "rock".
Aivan noin huonosti ei asia kuitenkaan taida olla. Kiinnostavia aikoja -artikkelikokoelmasta päätellen Troitski on edelleen teräväkielinen ja välillä hyvin tarkkanäköinenkin huomioitsija. Rock on aihepiirinä supistunut yhdeksi artikkeliksi, mutta Troitskilla on vielä 1980-luvun venäläisten rock-sanoittajien henkeä: hän ei tunnusta mitään väriä, vaan räkyttää suruttomasti joka suuntaan.
Kokoelmassa on moskovalaisissa lehdissä julkaistuja kolumneja vuosilta 1990 - 1998 sekä seitsemän uutta kirjoitusta. Kolumnit kattavat mielenkiintoinen kauden Venäjän lähihistoriasta. Tuolle ajalle mahtuvat Neuvostoliiton hajoaminen, epäonnistuneet vallankaappaukset, Tshetshenian sota ja talouskriisi.
Kiinnostavia aikoja on verevä kertaus Venäjän tämän vuosikymmenen uutistapahtumista. Se on myös mielenkiintoinen, joskin hyvin Moskova-keskeinen aikalaiskuvaus pienistä ja suuristakin tapauksista moskovalaisen toimittajan silmin.

Hyvä, paha Jeltsin
Politiikkaa Troitski jaksaa haukkua toistoksi asti. Hän kirjoittaa paljon muun muassa politiikan korruptiosta, eikä anna missään vaiheessa hääviä arvosanaa Venäjän talouden hoidolle. Lopullisen vastuun Troitski sälyttää kansalle, jota hän pitää liian flegmaattisena nousemaan vastarintaan ja yksinkertaisesti liian tyhmänä valitsemaan itselleen kunnon päättäjät.
Jeltsiniä koskevista kirjoituksista on mielenkiintoista seurata, kuinka sävy muuttuu vuosien varrella. Noustessaan valtaan Jeltsin on vielä selkeästi hyvien puolella, ja Troitskin teksteissä ainakin neutraali, ellei positiivinen hahmo. Vuonna 1993 Jeltsin on edelleen mieluisampi vaihtoehto kuin vanhoillinen oppositio, ja parlamentin piirityksenkin aikaan Jeltsin on edelleen huonoista vaihtoehdoista parempi.
Vielä Zhirinovskinkin rinnalla Jeltsin on edelleen vähemmän huono, mutta vuonna 1997 Troitski jo toivottaa Jeltsinille pikaista paranemista, jotta tämä voisi erota: "Jos paranette, voisitte viettää paljon aikaa perheenne ja lastenlastenne kanssa. Siinä ovat ne ihmiset, jotka todella tarvitsevat teitä. Maamme tarvitsee jotain muuta tai jonkun muun."

Uutistapahtumat omin silmin
Lennokas, välillä jopa populistinen poliittinen polemisointi ei loputtomiin innosta, mutta Troitski onkin kiinnostavimmillaan kertoessaan tarinoita lähipiiristään omin silmin.
Vuoden 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut vallankaappausyritys saa kasvot, kun Troitski kertoo kolmen päivän tapahtumat tunti tunnilta omasta näkökulmastaan. Hän oli tuolloin Venäjän TV:llä töissä ja englanninkielentaitoisena muun muassa hoiti uutisvälityksen kansainvälisille medioille. Tunnelmakuvaukset kaduilta välittävät elävästi koko tilanteen älyttömyyden, sotilaiden hämmennyksen ja koko vallankaappausyrityksen toivottomuuden.
Toinen helmi kirjoitusten joukossa on tarina vuonna 1984 otetusta hääkuvasta. Troitski kertoo, mitä henkilöille on tapahtunut seitsemän vuoden aikana. 1990-luvun alun henkeä kuvaa, että 30:stä 11 on lähtenyt ulkomaille ja 3 kuollut enemmän tai vähemmän traagisesti. Kahdeksan vuotta myöhemmin pari ulkomaankävijää on palannut Venäjälle, kuolleita on kaksi lisää, yksi on mielisairaalassa ja yksi kadonnut.

 

---

Julkaistu Aviisissa lokakuussa 1999

Pommit tekevät paratiisista vaarallisen Neljä viikkoa sitten pietarilainen elokuvaohjaaja ja -näyttelijä Aleksandr Bashirov oli poikkeuksellisen vakava. Hän oli juuri palannut Belgradista Pietariin. -Olen järkyttynyt. Näin juuri uutisissa, kuinka Nato pommitti Belgradin tv-keskusta. Ajoin siitä juuri kaksi päivää sitten ohi.

Sasha Bashirov oli Belgradissa kuvaamassa uutta elokuvaansa Belgrad, Belgrad - vaarallinen taivas. Se on fiktiivinen tarina miehestä ja naisesta, jotka etsivät toisiaan pommitetussa kaupungissa. Fiktiivisyydestään huolimatta tarina on myös hyvin dokumentaarinen, koska se näyttää autenttisesti sodan runteleman Belgradin.
- Se on elokuva belgradilaisista ystävistäni sekä minulle tuntemattomista ihmisistä, jotka elävät kuin missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa. He juovat alkoholia ja kahvia, suutelevat ja rakastavat lapsiaan kuten kaikki muutkin. Se ei kerro politiikasta eikä ole mitään propagandaa. Se kertoo vain tavallisista ihmisistä epätavallisissa oloissa.
-Nyt kun tiedän mitä siellä tapahtuu, olen todella huolissani. Jos esimerkiksi ystäväni eivät vastaa puhelimeen, kaikenlaisia ajatuksia tulee mieleen.

Jugoslavia vetää taiteentekijöitä
Jugoslavian kriisi herätti nopeasti venäläiset taiteentekijät. Ennen Sasha Bashirovia Belgradiin ennättivät muun muassa Venäjän kuuluisimmat rock-bändit DDT ja Alisa. Nämä pitivät Belgradin torilla näyttävän rauhankonsertin. Myös Sashalle oli tärkeää päästä itse paikalle näkemään, mitä Jugoslaviassa tapahtuu.
-Kun itse osallistuu todelliseen sotatilanteeseen ja joutuu pommitukseen, tuntee jotain aivan erilaista kuin kaukaisena sivustakatsojana. Tunsin kaiken sen kauhun, avuttomuuden, tuhon sekä epätoivon. Tajusin, ettei minusta itsestäni riipu pysäytetäänkö tämä päätön touhu vai ei.
- Esimerkiksi huoneessani pysähtyivät kellot pommitusten aikana. Sen sijaan, että olisin ottanut kameran ja mennyt kuvaamaan pommitusta, menin aivan sekaisin kauhusta. Se on sama kuin lentokoneessa, josta on vaikea päästä ulos. Kauhua ilman taukoa.
-Meidätkin vietiin poliisilaitokselle ja jatkuvasti tarkastettiin meidän papereitamme. Myös se omalta osaltaan luo sotatunnelmaa. Se on jatkuva tila. Esimerksi monilla oli matkalaukussa pakattuna kaikkein tärkeimmät tavarat, paperit ja valokuvat, mikäli jotain sattuu.
Venäjällä Jugoslavian sodasta on kerrottu hyvin erilaisin painotuksin kuin länsimaissa. Sasha kertoo, että monet hänen belgradilaisista ystävistäänkin suhtautuu Miloseviciin hyvin myönteisesti. Itse häntä kiinnostaa enemmän sodan vaikutus ihmisiin yleensä.
-Taiteilijana voin varmaankin vastata Tolstoin sanoilla: "Sota on ihmisen kaikenlaisen olemassaolon vihollinen." Eikä ei ole mitään merkitystä, kuka nyt on syyllinen.

Koomikko, joka vakavoitui
Belgrad, Belgrad - vaarallinen taivas poikkeaa huomattavasti Sasha Bashirovin aiemmasta tuotannosta, mutta se on jo herättänyt odotuksia, koska Bashirov on hyvin arvostettu elokuvantekijä Venäjällä. Hän on esiintynyt yli 20 elokuvassa ja on nykyään yksi Venäjän suosituimmista elokuvanäyttelijöistä.
Ohjaustöitä Bashirov on tehnyt tätä ennen vain yhden. Hänen esikoisensa The Iron Heel of Oligarchy (Oligarkian rautainen kantapää) valmistui viime vuonna, minkä jälkeen elokuva on kiertänyt menestyksekkäästi elokuvafestivaaleja. Venäjällä filmi on saanut palkintoja käytännössä kaikkialla, missä sitä on esitetty. Kansainvälisiä meriittejä ovat pääpalkinto Rotterdamin elokuvafestivaaleilla sekä Venetsian kritiikkiviikoilla.

---

Julkaistu Journalistissa maaliskuussa 1999

Sukka katoaa EU-byrokratiaan

Kun John Webster kuvasi EU:n parlamentin toimintaa, hänen aikataulunsa herätti kummastusta. EU-parlamentaarikoille tuntui olevan aivan käsittämätöntä, että vuonna 1996 kuvataan dokumenttia, jonka on määrä olla valmis vasta vuonna 1998.
"EU-poliitikon elämä on todella lyhytjännitteistä. Politiikassa kuukausikin on jo todella pitkä aika."
Websterin uusi dokumentti Sukan euroelämä esitettiin ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle Tampereen elokuvajuhlilla viime viikolla. Dokumentti seuraa pääasiassa Pertti Paasion tietä EU-parlamenttiin ja hänen työtään siellä. Dokumentin lähtökohta on kuitenkin kysymys, mihin sukkaparin toinen sukka aina häviää. EU:n käsitteleminen näinkin triviaalista lähtökohdasta tuntuu dokumentin näkemisen jälkeen hyvin osuvalta.
"EU:lla on tapana viedä mitäänsanomattomia asioita aivan järjettömiin mittasuhteisiin. Sukkakysymys on dokumentissa vain metafora, kuten oikeastaan kaikki muutkin. EU on niin laaja aihe, ettei sitä voi käsitellä muuten kuin metaforien kautta."
John Webster toteaa, että EU:ssa menee kauheasti aikaa pienten yksityiskohtien selvittelyyn. Kokouksissa on myös jatkuvia tulkkausongelmia, ja byrokratia on muutenkin massiivinen. Ja lähes kaikki on EU:ssa salaista.
"EU:ssa suhtaudutaan hyvin kielteisesti ja epäilevästi mediaan. Se tietysti toisaalta kielii myös siitä, että media käyttäytyy huonosti. Silti salailu on aivan järjetöntä. Vaikka EU on julkinen yhteisö, siinä vallitsee edelleen kauppayhteisön lait."

Elämä on elokuvaa tärkeämpi
John Webster toteaa, ettei hänen dokumenttinsa kerro EU-parlamentaarikoista, vaan EU:sta. Kuitenkin on aina riski, että koomiset tilanteet ja systeemin älyttömyys henkilöityvät siihen, jonka kautta asioita kuvataan eli tässä tapauksessa Pertti Paasioon.
"Toivottavasti Pertistä muodostui positiivinen kuva. Hänhän kuitenkin nousee tavallaan noiden järjettömyyksien yläpuolelle omalla toiminnallaan."
Aikaisempien töidensä yhteydessä Webster on joutunut pohtimaan enemmänkin dokumentaristin roolia ja dokumentin vaikutusta kuvattavien elämään. Erityisen vaikeaksi hän koki vuonna 1994 valmistuneen Tissit ja tango -dokumentin. Dokumentti kertoo virolaisesta niin sanotusta tanssikoulusta, joka itse asiassa houkuttelee oppilaitaan lähtemään Suomeen strippareiksi. Suomessa vastaan tuleva todellisuus ei kuitenkaan vastaa lupauksia.
"Päähenkilömme oli lähdössä Suomeen eikä tiennyt, mikä häntä odottaa. En kuitenkaan voinut paljastaa totuutta, koska hän olisi saattanut päättää olla lähtemättä Suomeen. Silloin elokuvaa ei olisi voinut tehdä ja samalla olisin pettänyt tanssikoulun edustajien luottamuksen."
Leffassa tyttö joutuu riisumaan vaatteensa rähjäisessä pohjoiskarjalaisessa kapakassa. Se oli hänelle suuri nöyryytys, ja itse asiassa kameran läsnäolo vielä lisäsi hänen nöyryytystään. Dokumentin vuoksi hän ei riisuutunut ainoastaan kapakan asiakkaiden vaan koko maailman nähden.
Websterin yksinkertainen perussääntö on, että jos jonkin asian näyttäminen tuottaa dokumentin kohteelle enemmän haittaa kuin näyttäminen tuottaa yleistä hyötyä, materiaalia ei käytetä.
"Se on aina selvä, ettei elokuva ole koskaan tärkeämpi kuin itse elämä."

Symbioottinen suhde kuvattavaan
Webster sanoo, että ihannetilanne dokumentissa olisi eräänlainen dokumentaristin ja kohteen symbioosi.
"Kun kuvasin hervantalaisia yksinhuoltajaäitejä, kuulin jälkeenpäin, että dokumentti oli heille eduksi. Ohjelman jälkeen he saivat paljon hyvää palautetta ja tukea."
Webster toteaa, dokumentti voi aina välittää vain tekijöiden käsityksen pienestä osasesta todellisuutta. Jos kuvataan yhden ihmisen elämää, kuvausaikaa voi olla vain kolme viikkoa.
"Siksi ennakkotutkimus on tärkeää. Pitää tutustua kuvattaviin ihmisiin ja asioihin riittävän perusteellisesti, jotta lyhyessä ajassa välitettävä kuva olisi mahdollisimman totuudenmukainen.

Julkaistu Ilta-Savossa maaliskuussa 1995, neljä kuukautta ennen Pellonpään kuolemaa

Menestys ei ole turmellut Matti Pellonpäätä

"Hyvä, kun duunia riittää"

 

Matti Pellonpää istui vuosi sitten Leenassa ja Pekassa, Tampereen legendaarisessa taiteilijakuppilassa. Hänen seuraansa siunaantui muuan vakituinen alkoholinnauttija.

- Hei kaveri, vippaa satanen, tämä örähti Pellonpäälle.

Pellonpää katsoi pyytäjää hetken ja vastasi:

- Joo. Keltä?

 

Tammikuun lopulla tuli ensi-iltaan elokuva Iron Horsemen. Elokuva on suomalais-ranskalaista yhteistuotantoa, Matti Pellonpää on yksi elokuvan suomalaisista näyttelijöistä. Itse elokuva on huonon maun lajityyypissä hieman vaisu, eivätkä Peltsinkään lahjat pääse oikeuksiinsa pienessä sivuroolissa. Vaikka moinen näyttelijänlahjojen tuhlaus harmittaakin, elokuva on ihan kiva ja se kannattaa katsoa vaikka vain nähdäkseen kuinka lavastajat ovat muuttaneet Suomen Kaliforniaksi.

Peltsi ponnahtaa näkyville milloin mistäkin. Kaurismäki-elokuvia on esitetty televisiossa tasaisin väliajoin, joulukuussa esitettiin peräkkäin Pellonpään esikoisohjaus Viimeinen ilta sekä Jim Jarmuschin episodielokuva Night on earth, ja Iron Horsemen tuo miehen jälleen teattereiden valkokankaille. Vakituinen esilläolo luo illuusion, että Pellonpää on hyvin kiireinen ja työllistetty. Eihän ihminen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

- Jos joku on kuuluisa, kuvitellaan heti, että on mielettömästi duunia ja paljon rahaa. Minulla ei juuri nyt ole meneillään mitään isoa projektia. Iron Horsemenkin kuvattiin jo puolitoista vuotta sitten, ja vielä Suomessa. Kansainvälisistä elokuvista syntyy helposti vaikutelma, että ole pysyvästi ulkomailla, vaikka elokuvan tekeminen vie vain pari kuukautta.

 

Kossua voisi mainostaa

Juuri nyt Pellonpäällä ei ole meneillään mitään mittavaa projektia. Hän esiintyy paljon kuunnelmissa, ja keväällä valmistuu kymmenen minuutin lyhytelokuva TV2:lle. Elokuva on nimeltään "Alkoholitonic", alaotsikko on "opetuselokuva".

- Onneksi on riittänyt töitä. Kolme vuotta sitten oli tilanne, että olin vähän aikaa työtön. Olin asunut Tampereella kolme vuotta ja muutin takaisin Helsinkiin. Siellä rupesin ihmettelemään, kun kukaan ei tehnyt työtarjouksia. Soittelin ohjaajille ja sanoin, että olen free-näyttelijä ja kaipaan hommia. Kävi ilmi, että kaikki kuvittelivat minun olevan yhä Tampereella. MTV:llä yksi kuvaussihteeri sanoi, että "oli meillä yksi pikkurooli, mutta ajateltiin, ettet viitsi tulla niin pienen osan takia Helsinkiin etkä varmaan ehtisikään, koska sinulla on niin kovasti duunia".

- Elokuvan tekeminen on niin lyhytjännitteistä verrattuna teatterin tekoon. Teatterissa jokin näytelmä voi pyöriä kaksi vuotta. Kunnioitan kyllä paljon ihmisiä, jotka pystyvät sellaiseen työhön. Itse en ole ollut näyttämöllä kymmeneen vuoteen.

Näyttelemisestä saatavat palkat ovat suhteellisia. Hollywoodissa päänäyttelijälle saatetaan maksaa miljoona dollaria, millä Suomessa voitaisiin tehdä 10 pitkää elokuvaa. Suomessakin jotkut tv-kasvot osaavat muuttaa julkisuuden rahaksi tekemällä mainoshommia.

- Olen kieltäytynyt näyttämästä naamaani mainoksissa, ääntäni olen lainannut. Jos Alko rupeaa mainostamaan kossua, olen kyllä vapaaehtoinen.

 

Viimeinen ilta

Joulukuussa esitettiin Pellonpään kirjoittama ja ohjaama näytelmä Viimeinen ilta. Se oli hänen ensimmäinen ohjaustyönsä.

- Siinä tuli paljon virheitä, mutta ne kuuluvat esikoisohjaukseen. Eihän autoakaan opi ajamaan autokoulussa vaan vasta neljän ruuhkassa.

Viimeinen ilta kuvasi ikääntyneen tarjoilijan viimeistä työiltaa ennen eläkkeellelähtöä. Pellonpää mainitsee pahimmaksi virheekseen lopun. Siinä näytetään kuinka tarjoilija yllättäen räjäyttää ravintolan. Dramaattinen tapahtuma oli vain sijoitettu niin, että se jäi useimmilta huomaamatta.

- Ihmettelin, kun Kajavakin kirjoitti, ettei näytelmässä ole yllätystä. Melkein kaikki tututkin ovat sanoneet, etteivät huomanneet räjähdystä.

- Näyttelijät tukivat minua kovasti sen näytelmän tekemisessä. Jatkan kyllä mielelläni ohjaustöitä, jos vain siihen suodaan mahdollisuus.

 

Vaivihkaa Euroopan paras

Vuonna 1992 Matti Pellonpää valittiin Euroopan parhaaksi miesnäyttelijäksi. Se on huomattavin tunnustus, mitä suomalainen näyttelijä on koskaan saanut. Perusteena oli hänen osansa Aki Kaurismäen elokuvassa Boheemielämää. Vaikka palkinto on huomattava, asiaan kiinnitettiin Suomessa suhteellisen vähän huomiota.

- Palkintoa arvostetaan Keski-Euroopassa paljon enemmän kuin täällä. Sen jakaa European Film Academy, ja sitä pidetään tavallaan Euroopan Oscarina. Suomessa palkinnosta ei juuri puhuta. En minäkään tiedä, kuka sen sai vuonna 93 tai 94.

_Berliinissä sain todella tuntea olevani julkisuuden valokeilassa ja salamavalojen räiskeessä. Suomeen tullessa ei kuitenkaan ollut punaista mattoa ja torvisoittokuntaa vastassa lentokentällä. Tietenkin rajoitin myös itse julkisuutta ja annoin vain muutamia haastatteluja.

Pellonpää sanoo, ettei olisi saavuttanut palkintoa ilman Kaurismäen veljeksiä. Nämä ovat tehneet ulkomailla tunnetuksi, että Suomessa yleensä tehdään elokuvia.

Boheemielämää-elokuvassa Pellonpää puhui ranskaa. Yleisen käsityksen mukaan ranskalaiset ovat hyvin tarkkoja kielestään.

- Ranskalaiset ottivat puhumiseni oikein hyvin vastaan. Sehän herättää aina sympatiaa, jos joku edes yrittää puhua maan kieltä. Sitä paitsi minulla oli alibi, sillä esitin elokuvassa albanialaista, ja korostukseni selittyi sillä.

 

Verbaaliakrobatia veren perintöä?

Kun haastattelu hieman hellittää, Peltsi innostuu vääntämään anagrammeja pöytäseurueen jäsenten nimistä.

- Verbaaliakrobatia on urheilua, jossa lihakset eivät revähdä. Anagrammien tekeminenkin on sellaista, että kun sitä rupeaa harrastamaan, siihen jää kiinni.

Peltsin olemuksessa on jotain savolaista, ja moinen sanojenvääntely vain vahvistaa epäilyksiä.

- Äiti on savolainen, hän on kotoisin Virtasalmelta. Isä on pohjalainen.

- Olen asunut lapsuuteni Helsingissä, Tampereella asuin kolme vuotta. Jos en asuisi Helsingissä, asuisin todennäköisesti Tampereella. En tiedä, millainen Kuopio on nykyään. Kun kuvasimme Arvottomia, asuimme vanhassa kaupunginhotellissa. Silloin tuntui, että Kuopiossa voisi olla kiva asua.

Julkaistu Ilta-Savossa syksyllä 1995

Entinen elinkautisvanki levittää ilosanomaa
Klinu kiertää vankiloita
nyt vapaana miehenä

Reijo "Klinu" Loikkanen istuu hymyssä suin pöydän takana. Hän vastailee kysymyksiin innokkaasti ja nauraa välillä lämpimästi. Miehen koko olemuksesta huokuu sellainen lämpö ja sympatia, ettei hänen hurja taustansa tunnu millään sopivan kuvaan.
Klinu oli 1980-luvulla ehkä Suomen pelätyin vanki. Hän oli läpikäynyt pitkän rikoskierteen ja istui elinkautista murhasta. Hän pyöritti vankilan huumebisnestä, ei luottanut kehenkään, eikä kukaan luottanut häneen. Vuonna 1983 uskoontulo muutti Klinun elämän kuitenkin täysin ja kuusi vuotta myöhemmin presidentti armahti hänet. Nykyään Klinu kiertää vankiloissa tekemässä lähetystyötä.
- Uskoon tullessani sain sellaisen rauhan, jota huumeet ja kaikki muu eivät olleet pystyneet antamaan. Löysin tien, joka oli ollut olemassa, mutta josta en ollut tiennyt mitään; sain tietää, että on elävä Jumala, joka auttaa. Jos joku olisi kertonut minulle tällaisesta, kun oli 8 - 9 -vuotias, minulla olisi ollut eväät välttää ongelmat. Ei olisi tarvinnut tehdä sellaista kierrosta huumeiden ja vankiloiden kautta.
Uskoon tuleminen on pelastanut monia vankilakierteestä. Rikoksenuusijoista 75 prosenttia joutuu vankilaan uudestaan, mutta uskoon tulleista vain 3 -5 prosenttia.
- Tietysti jotkut pääsevät kuiville jotain muuta kautta, esimerkiksi AA-kerhon avulla. Joku löytää hyvän elämän, toinen rakastuu ja pääsee siten eroon minä-keskeisestä ajattelusta. Uskoon tuleminen on kuitenkin se yleisin syy.

Jumalan työtä tekee vaikka ummikkona
Klinu on kiertänyt Venäjän vankiloita vuodesta 1991 lähtien. Pyyntö moiseen tuli Venäjän parlamentilta.
- En siihen aikaan osannut venäjää lainkaan. Ajattelin vain, että jo tämä on Jumalasta, niin kai se menee.
- Minut on otettu hyvin vastaan, onhan minulla vankilatausta. On kuin menisin kotiin, kun menen vankilaan. sitä paitsi viemani snaoma on niin eirlainen kuin se, jota julistettiin kommunismin aikaan. Venäjällä on nähnyt, että Pyhä Henki pystyy lyhyessä ajassa synnyttämään uskon. Moni tulee uskoon, kun kuulee toistnlaisesta mahdollisuudesta.
Venäjällä on saanut tehdä lähetystyötä vankiloissa vasta vuodesta 1991 lähtien. Sitä ennen kommunismi kielsi kaiken uskonnon. Vankila sisällä riitti silloinkin kuitenkin yritteliäisyyttä, tästä esimerkkinä oli esillä käsin kirjoitettu venäjänkielinen Raamattu.
- Niihin aikoihin tällaisestakin kirjasta olisi voinut saada pari vuotta ylimääräistä, Klinu selittää.

Vapautuneen vaikea palata
Vankila on kuin pienoismalli sen ympärillä vallitsevasta yhteiskunnasta. Jos yhteiskunnassa on asiat ovat hyvin, myös vankilassa on siedettävät oltavat. Venäjällä on toisinpäin.
- Venäjällä ihmiskäsityskin on erilainen. Siellä menettää ihmisarvonsa, jos joutuu vankilaan. Siellä ei vapautuville ole järjestetty elämisen mahdollisuuksia vankilan jälkeen kuten Suomessa.
Venäjän vankilat ovat suuria laitoksia, joissa on muutama vartija katsomassa, että vangit pysyvät sisällä. Niissä on yleensä tuhansia vankeja, Harkovan vankilassa - maailman suurimmassa - vankeja on 40 tuhatta. Koska henkilökuntaa on vähän, vankien keskinäistä väkivaltaa ei pystytä estämään.
Suomen suurimmissa vankiloissa on vain noin 300 vankia. Suomen vankilaolot ovat muutenkin parantuneet 1960-luvusta, jolloin vielä ajateltiin, että vankila voi parantaa ihmisen. Nyt vankeja valmennetaan vapauteen. Kun heille järjestetään mahdollisuudet normaaliin elämään vapautumisen jälkeen, heitä ei pakoteta rikoskierteeseen. Klinu on mukana myös tällaisessa valmennustyössä.
- Vangit ovat hyvin moniongelmaisia ihmisiä. Monet tuntevat häpeää rangaistuksestaan, ja he vieraantuvat monista arkipäiväisistä asioista. Suomessa yhteiskunta järjestää vapautuville asunnon ja toimeentulon, jos he sitä tarvitsevat. Myös seurakunnat tekevät paljon vapautuneiden hyväksi.

Julkaistu n. puoleen lyhennettynä Helsingin Sanomien taloussivuilla elokuussa 1996

Pienet suomalaisyhtiöt nakertavat
vaivihkaa Karjalan luonnonmetsiä

Vuokkijoki, Kostamuksen piiri, Vienan-Karjala, 29.5.1996. Keskeltä suunniteltua suojelualuetta löytyy tuore avohakkuu. Hakkuun laidalla on kaksi suomalaista miestä korjaamassa monitoimikonetta. WWF:n projektisihteeri Jarmo Pyykkö käy kysymässä, kenen asioilla miehet ovat.

-Omissa hommissa, toinen vastaa vältellen.

-Onkos miehillä nimiä? Pyykkö jatkaa tenttaamista.

-Mitä sä sillä tiedolla teet? mies vastaa, ja kumpikin heittäytyy muistamattomaksi.

Auton rekisterinumero paljastaa, että miesten työnantaja on rovaniemeläinen Orel Ky. Joukko Orelin kaltaisia pieniä suomalaisyrityksiä hakkaa yhä Karjalan luonnonmetsiä. Näiden yritysten toiminta on monestakin syystä omituista. Hakkuita jatketaan, vaikka Suomen puuvarastot ovat täynnä, koska viime vuonna Karjalasta tuotiin puuta odottamattoman paljon. Nyt tukkipinot kuivuvat ostamattomina, ja uusia hakataan jopa suojeltavilta alueilta.

Mikään aarreaitta ei Karjala metsäfirmoille ole. Koivu on hyvää, mutta tukkipuuta on vaikea löytää. Tukkeja menisi kaupaksi, mutta niitä hakattaessa jää yli kuitupuuta, jota Suomeen menee huonosti. Paikallisiin sellutehtaisiin kuitupuuta ei kannata viedä, koska tiet ovat huonot, kuljetus siksi kallista, eivätkä tehtaat pystyisi maksamaan Suomen rajahintaa. Paikalliset sellutehtaat jäävät siis ilman raaka-ainetta. Kuitupuuta ei voi jättää metsäänkään, koska Venäjän laki edellyttää täysiä avohakkuita.

Hämäräperäisen puun myyminen on muutenkin hankalaa, sillä isot suomalaisfirmat, varsinkin Enso, ostavat karjalaista puuta hyvin varovaisesti. Enso on vastikään kouluttanut 13 henkilöä, joiden tehtävä on selvittää Suomen lähialueilta tuotavan puun alkuperä.

Ei siis ole ihme, jos Orelin työntekijät vastaavat vaiteliaasti kysymyksiin. Löytämämme aukko on Unescon Vienan runokylät -projektiin liittyvän suojelualueen sisäpuolella. Lopullista suojelupäätöstä ei ole tehty, mutta hankkeen suomalaiset ja karjalais-venäläiset osapuolet tekivät tammikuussa suosituksen, joka kieltää kaikki teolliset hakkuut alueella. Hakkuukielto on voimassa niin pitkään kuin suojelualuetta valmistellaan.

Sopimuksen allekirjoittivat muun muassa Karjalan tasavallan varaympäristöministeri Aleksander Shirlin, Karjalan metsäkomitean osastopäällikkö Mihail Nikolaev sekä Kostamuksen metsäkomitean johtaja Nikolai Feofanov. Karjalan metsäkomitealla on ylin päätäntävalta vientihakkuulupien myöntämisessä Karjalassa. Kostamuksen piirin päätökset tekee käytännössä Nikolai Feofanov. Jostain syystä he ovat antaneet antaneet hakkuulupia sopimuksesta välittämättä.

Euroopan suurin luonnonmetsäalue

Runokyläprojektin suojelualue on Euroopan suurimmalla luonnonmetsäalueella, vihreällä vyöhykkeellä. Vyöhyke on Suomen ja Venäjän rajan itäpuolella ja ulottuu Laatokasta lähes Murmanskiin, ja se on leveimmillään 80 kilometriä. Maailman luonnonsäätiö kartoitti vyöhykettä Kostamuksen alueella, ja sai selville, että 80 prosenttia on kirveen koskematonta luonnonmetsää. Muualla ei vihreää vyöhykettä ole kartoitettu. Alue on ehdolla Unescon maailmanperintöalueeksi.

Vihreällä vyöhykkeellä ei ollut toisen maailmansodan jälkeen metsätaloushakkuita, ennen kuin alue vapautui vuonna 1991. Tuolloin suomalaisyritykset pääsivät hyödyntämään Karjalan metsävaroja, ja hakkuumäärät kasvoivat vuoteen 1995. Silloin luonnonmetsien tuhoamisesta nousi kansainvälinen kohu, ja muun muassa saksalaisyritykset kieltäytyivät ostamasta Karjalan puuta. Julkisuus ajoi isot metsäyhtiöt Karjalasta.

Kohu ei ole kuitenkaan säikäyttänyt pieniä metsäfirmoja, vaan nämä jatkavat hakkuita välittämättä mistään suojelupäätöksistä. Karjalan tiedekeskuksen luonnonsuojelulaboratorion johtaja Aleksei Kravtshenko kertoi, että vuonna 1995 tehtiin kartoitus, jolla etsittiin hakkuita kielletyiltä alueilta. Kolmen päivän aikana niitä löytyi parikymmentä. Kravtshenko arvelee, että luvat on saatu lahjomalla paikallishallintoa.

Uusin vastaava tapaus liittyy Kostamuksen luonnonpuistoon eli Ystävyydenpuistoon. Sen henkilökunta teki 22. huhtikuuta tarkastuksen ja löysi neljä hakkuuta puiston sisältä, yhteensä vajaat 40 hehtaaria. Luonnonpuiston johtaja Sergei Tarhov pyysi Kostamuksen metsäkomitealta asiasta selvitystä ja sai selville, että komitea oli ilmeisesti antanut hakkuihin luvat. Tarhov teki protestin ja vaati metsäkomiteaa lopettamaan lupien kirjoittamisen suojelualueille.

Karjalan metsähakkuista 25 prosenttia on suomalaisten. Karjalassa on nykyään satakunta suomalaisurakoitsijaa, ja näiden monitoimikoneet kaatavat puuta vähintään yhtä nopeasti kuin kymmenen venäläistä metsätyömiestä. Ympäristöjärjestöt ovat pyrkineet edistämään Karjalassa ekologisempia hakkuutapoja eli harvennus- ja poimintahakkuita.

Suojeluun saatava ulkomaiden tukea

Paikalliset päättäjät ovat hankalassa tilanteessa, sillä metsiä pitäisi suojella, mutta Karjalan taloustilanne on heikko. Ympäristöministeriö on kysellyt paikallisilta, kuinka paljon nämä olisivat valmiit suojelemaan metsää omalta asuinalueeltaan.

-Tosiasia on, että nyt on siirrytty markkinataloussysteemiin. Aiemmin on voitu tehdä tarkkoja määräyksiä, mutta nyt on isäntä toinen. Karjalaiset firmat seisovat ja puut viedään Suomeen. Raha ratkaisee, mitä tehdään, sanoo Karjalan tasavallan ympäristöministeri Mihail Festsenko.

Ympäristökysymyksiä ei pidetä Venäjällä läheskään niin yhteiskunnallisina kuin länsimaissa. Suvereeni auktoriteetti ympäristöasioissa on tiedemiehillä, eli Karjalassa Karjalan tiedekeskuksella. Se muun muassa hankkii tietoa uusien suojelualueiden perustamista varten. Tiedekeskus myös valmistelee asiat ympäristöministeriölle. Karjalan ympäristöministeriökin on toiminut sangen lyhyen aikaa, se perustettiin 1989.

Karjalassa julkista ympäristökeskustelua virittävät paikallisista vain vihreät. He yrittävät pitää toiminnassa omaa lehteä saadakseen äänensä kuuluviin.

-Venäjällä vallitsee ympäristökysymyksissä puoliglasnost. Asioista kyllä puhutaan paikallistasolla, mutta ei laajemmalti, arvioi Dmitri Rybakov Karjalan vihreästä liikkeestä.

Vihreät saivat selville, että toukokuussa 1995 Venäjän pääministeri Viktor Tshrenomyrdin allekirjoitti sopimuksen jonka mukaan Suomen ja Venäjän rajavyöhykkeeltä saa hakata miljoona kuutiota metsää teitten rakentamista varten. Kukaan ei tiedä, missä sopimus on tehty. Karjalan presidentti Viktor Stepanov on ilmoittanut, ettei tuonlaajuisia hakkuita tulla toteuttamaan.

Karjalassa on nykyään kaksi kansallispuistoa, Vodlajärvi ja Paanajärvi sekä kaksi luonnonpuistoa, Kivatsu ja Kostamus. Koko Karjalan metsistä on suojeltu 1,6 prosenttia. Suunnitteilla on viisi uutta suojelualuetta Laatokan saaristoon, Suojärvelle ja Koitajoelle, Tuulijärvelle ja Kiizhiin. Viides suunniteltu on Kalevala-puisto Kostamuksen yläpuolella. Kalevala-puiston alueeseen kuuluu suurin osa runokyläprojektin suojelualueesta. Jos kaikki nämä suojelualueet toteutuvat, suojellun metsän ala nousee 4,5 prosenttiin.

-Karjalan tasavallalla ei kuitenkaan yksin ole resursseja perustaa kaikkia suojelualueita. Meiltä puuttuu asiantuntijoita ja rahaa. Olemmekin pyytäneet apua Suomelta, Ruotsilta, Saksalta ja EU:lta. Saksa on jo luvannut auttaa, ja Suomessa on puhuttu Laatokan saariston puiston tukemisesta, ministeri Festsenko toteaa.

Ympäristöministeri Festsenko toivoo, etteivät suomalaiset yhtiöt hakkaisi Karjalassa varsinkaan suojeluun suunnitelluilla alueilla. Myös Aleksei Kravtshenko vetoaa suomalaisiin.

-Ympäristönsuojelu on täällä hankalaa, koska hallinto on sekava ja epäoikeudenmukainen. Suomalaisten tulisi ottaa selkeä moraalinen kanta ja kieltäytyä toimimasta järjestelmän ehdoilla.

Suunnitelma ei riitä estämään hakkuita

Suunnitelluista suojelualueista Kalevala-puisto on saanut eniten kansainvälistä huomiota. Koko puiston kohtalo on ollut epävarma, mutta kesäkuun alussa ympäristöministeri Mihail Festsenko antoi ymmärtää, että puisto toteutuu noin 100 000 hehtaarin laajuisena.

Suunnitellun Kalevala-puiston alueella on kuitenkin ollut joukko metsähakkuita. Aikaissemmin mainitun Orelin aukkoja on alueelta löydetty kaksi. Yhtiö on ollut muutenkin ahkera, sillä kaikkiaan kymmenen vihreän vyöhykkeen aukkoa on paljastunut sen tekemiksi. Muita Kalevala-puiston alueella ovat suomussalmelainen Tasalan Kuukkeli Oy sekä Kuusamon Pölkky Oy.

Orelin johtaja Seppo Ilander kiistää yhtiönsä hakanneen suojelualueilla tai koko vihreällä vyöhykkeellä.

-Meidän leimikkomme eivät ole sattuneet luonnonpuistoalueille niiden karttojen mukaan, joita olemme nähneet. Tästähän on hirveän huonosti annettu informaatiota. Se informaatio, mitä on saatu, on tullut lehtien kautta. Mitään ei kerrota niille, jotka ovat alueella töissä.

Orel on hakannut kolme vuotta Kostamuksen alueella. Ilander myöntää epäsuorasti, että osa Orelin vanhoista leimikoista voi olla nykyisillä suunnitelluilla suojelualueilla.

-Ne on kyllä hakattu, ennen kuin tuli mitään ympäristömääräyksiä. Eihän silloin kukaan osannut arvioida, mikä alue pitää suojella. Venäläiset vain antoivat leimikon, ja siitä hakattiin. Nyt kun asiasta on tullut tietoa, emme mene luonnonsuojelualueille. Pääostajamme on Vapo Timber, ja sopimuksemme katkeaa heti, jos hakkaamme väärästä paikasta.

Tasalan Kuukkeli Oy puolestaan hakkaa Latvajärvellä alueella, joka on sekä suunnitellun Kalevala-puiston että runokyläprojektin suojelualueen sisällä. Yhtiö on vastikään tuonut paikalle puskutraktorin ja kaivinkoneen, eli rakenteilla lienee tie. Tasalan Kuukkeli lupasi pysäyttää hakkuut, kun ne tulivat suojelualueiden rajalle, mutta yhtiö ei ole pitänyt lupaustaan. Yhtiön johtaja Veijo Väisänen kiistää luvattomat hakkuut.

-Minulla on paperi, jossa lukee, ettei hakkuu ole suojelualueella, Väisänen sanoo.

Tällainen paperi todella on, ja sen on allekirjoittanut Kostamuksen apulaiskaupunginjohtaja Radon Myisilski. Paperi on kuitenkin ristiriidassa kaikkien aikaisempien päätösten kanssa.

Paikallisille luu käteen

Luonnonmetsien hakkuut eivät yleensä hyödytä alueella asuvia. Runokyläalueen reunalla olevassa Vuokkiniemen kylässä on reilut 280 työikäistä, ja näistä yli 100 on työttömänä. Yksikään kylän metsureista ei ole saanut työtä lähellä olleilta hakkuilta. Vuokkiniemi kuuluu Kostamuksen piiriin, ja kylän lähellä tehtävistä hakkuista päätetään Kostamuksessa. Myös rahat menevät Kostamukseen ja valtiolle.

Enemmistö vuokkiniemeläisistä haluaisi suojella metsät ainakin kymmenen kilometrin säteellä kylästä.

-Ei ole hyvä, että hakataan. Häviää linnut ja marjamaat. Nykyään ei saa polttopuitakaan muuten kuin kyläneuvoston luvalla, tuumii Aleksi Remsu.

Metsänhoitaja Ludmila Jablonskaja kannattaa neuvostoaikaisen metsätalouskoulutuksen mukaisesti avohakkuita. Hän ei kuitenkaan pidä hyvänä, että hakkaajina ovat suomalaiset.

-He vievät työt paikallisilta metsureilta eivätkä edes osta mitään täältä. Olisi parempi, että suomalaiset vain ostaisivat ja paikalliset hakkaisivat.

Kylät hyötyvät hakkuista ainoastaan, kun hakkuilla maksetaan yleishyödyllisiä projekteja. Tällainen on ollut Vuokkiniemen koulun rakentaminen. Sekin on kuitenkin juminut erinäisistä syistä, ja koululla on jo kolmas rakentaja. Yksi syy viivästyksiin on ollut, että hankkeen rahoittamiseksi tehdyt metsäkaupat eivät ole sujuneet. Metsähallinnon on pitänyt myydä Ensolle puuta, mutta se on osoittanut leimikoita, joita Enso ei ole hyväksynyt.

Kouluun on hakattu tukkeja myös rakennustarpeeksi. Koulu nimittäin on hirsinen. Nykyinen rakennuttaja arkkitehti Mikko Tikkanen on itsekin etsinyt sopivia puita, mutta aina, kun hän on hyvää puuta löytänyt, joku muu on ehtinyt hakkaamaan. Tukille on kysyntää, ja Tikkasella on ilmeisen hyvä silmä kunnon puulle.

Kirkkoon hakataan puuta polkuhintaan

Kostamuksen kirkon rakentaminen oli määrä toteuttaa samalla tavalla kuin Vuokkiniemen kouluprojekti. Hanke ei kuitenkaan mennyt aivan samalla tavalla, sillä rahaa hävisi jonnekin. Kostamuksen kirkko vuokrasi metsää Kostamuksen metsänhoitotaloudelta aloittaakseen hakkuut, joilla rahoitettaisiin uuden kirkon rakentaminen.

Aluksi hakkuut tuottivat rakennustöihin kuusi dollaria kuutiolta, mutta sittemmin tuloutus putosi neljään dollariin. Tämä on kolmetoista dollaria vähemmän kuin Vuokkiniemen kouluprojektissa, vaikka kummassakin on hakattu samanlaista metsää samanlaisilla koneilla. Tähän mennessä metsää on hakattu kirkkoa varten 300 hehtaaria eli 30 000 kuutiota. Hakkuiden tuoton pitäisi kummassakin projektissa olla suurin piirtein sama. Jos näin on, jonnekin on siis hävinnyt noin 390 000 dollaria eli 1,8 miljoonaa markkaa.

Yksi hakkaajista oli Tasalan Kuukkeli Oy. Johtaja Veijo Väisänen ei pysty selittämään, miksi hakkuista tuloutetaan niin vähän.

- Ei se teidän asia varmaan ole. Siellä on mies, joka niitä laskee, en minä tiedä. Teillä on väärä tieto.

Kaikki nämä hakkuut sattuivat alueelle, joista Vuokkiniemen kyläneuvosto, Kostamuksen paikallishallinto ja Karjalan tasavallan metsäkomitea tekivät vuonna 1992 päätöksen, että näillä alueilla saa vain harventaa ja hakata metsää kotitarpeisiin.

Jostain syystä Karjalan metsäkomitea katsoi, ettei sopimus koskenut kirkkoprojektin hakkuita. Kostamuksen paikallishallinto teki asiasta kyselyn, mutta Petroskoi ilmoitti, ettei Kostamuksella ole oikeutta kieltää hakkuita. Venäjällä metsä vuokrataan määräajaksi hakkuita varten, ja vuokraluvan saamiseen tarvitaan paikallishallinnon eli tässä tapauksessa siis Kostamuksen lupa.

Haamuhakkuilta 185.000 kuutiota

Myöskään Uhtuan vedenpuhdistamohanke ei ole edennyt aivan niin kuin pitäisi. Raisio Engineeringin on määrä rakentaa Uhtuaan vedenpuhdistamo ja viemäriverkosto. Hankkeen rahoittamiseksi päätettiin kaataa 300 000 kuutiota puuta ja myydä ne Suomeen. Hakkaajaksi valittiin Orel Ky.

Ongelmaksi muodostui, ettei kukaan lupautunut ostamaan hanketta varten hakattavaa puuta. Niinpä Karjalan presidentti Viktor Stepanov lähetti tammikuussa Enson johdolle kirjeen, jossa hän toivoi, että Enso ostaisi vedenpuhdistamoprojektin yhteydessä hakattavat puut. Samalla kävi myös ilmi, että puuta oli jo valmiina 185 000 kuutiota.

Kun Kalevalan piirin päällikkö Oiva Mäkelä kuuli kirjeestä, hän raivostui.

- Orel ei ole hakannut kuutiotakaan tämän projektin yhteydessä. Ilmeisesti se yrittää päästä eroon vanhoista puistaan, Oiva Mäkelä sanoo.

Seppo Ilander puolestaan sanoo, etteivät puut kuuluneet ainakaan Orelille.

- Meillä ei ole sellaisia määriä puuta. Puut oli varmasti hakattu koko Pohjois-Karjalan alueelta. Stepanovin kirjehän oli samalla markkinointikirje, joka lähetettiin, koska puu ei käynyt Suomeen kaupaksi.

Metsäpäällikkö Voitto Pölkki Ensosta kertoo, että Enso ehti ostaa "marginaalisen määrän" puuta Stepanovin kirjeen johdosta.

Nyt Uhtuan vedenpuhdistamohanke on jäissä, koska Kalevalan piiri ei ole saanut ostajaa 300 000 puukuutiolleen, eikä näin ole rahoitusta. Projektipäällikkö Hannu Puolitaival Raisio Engineeringistä sanoo, että rakennustyöt olisi voitu aloittaa jo vuosi sitten, jos rahoitus olisi järjestynyt.

63 prosentin veroa voitoista

Karjalan hakkuista puhuttaessa on paljon puhuttanut hakkuutulojen jakautuminen. Enson Venäjän-kaupasta vastaava yhteisyritys Ladenso teetti hiljattain asiasta selvityksen. Huomattavaa on, että veroihin menee 34,8 prosenttia. Verotulot jakautuvat paikallishallinnolle (36,4%), Karjalan tasavallalle (43,4%) sekä valtiolle (20,2 %).

Erikoisin on voitosta maksettava vero, 63 prosenttia. Ladenso on käyttänyt esimerkkinä koivukuitupuuta, jonka rajahinta on 190 markkaa. 139 markkaa tästä hinnasta on kustannuksia, joita koituu puun matkalla rajalle. Näin voitoksi jää 51 markkaa, mistä pitää 32 markkaa veroa. Näin lopulliseksi voitoksi jää 19 markkaa eli kymmenen prosenttia koko hinnasta.

- Voittovero on niin kova, että olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni pienyritys maksaa sen kokonaan, tuumii WWF:n Jarmo Pyykkö selvityksestä.

Ladenso halunnee toimia kaikkien sääntöjen mukaan julkisen pyörityksen jälkeen. Pienyritykset ovat kuitenkin toimineet niin hämärästi, että olisi ihme, jos ne maksaisivat täysimääräisiä veroja. Yleishyödylliset rakennusprojektit ovat siksikin houkuttelevia huijauskohteita, ettei niistä tarvitse maksaa voittoveroa, koska kaiken voiton pitäisi periaatteessa mennä projektin hyväksi.

Yksi tapa kiertää veroja ja metsämaksuja on ollut huijata tullia tuomalla ylilasteja. Jarmo Pyykölle soitti muuan rekkayrittäjä ja kertoi, että hänelle oli kuljetussopimuksen ehdoksi asetettu, että hän tuo 20 prosenttia ylilastia. Viipurin tulli selvitti ylilasteja vuonna 1995 ja sai selville, että lähes jokainen tukkikuorma oli 20-25 prosenttia suurempi kuin tulliselvityksessä luki.

Metsäpäällikkö Voitto Pölkki kertoo, että Enso vertaa koko ajan heille tuotavia tukkikuormia tulliselvityksiin.

- Vielä viime vuonna oli Venäjällä havupuun vientivero 8 ecua (n. 45 mk) per tonni. Sitä kiertääkseen tietyt puuntoimittajat ilmoittivat määrätietoisesti liian pieniä lasteja. Me lopetimme ostot heiltä heti.